tiistai 18. marraskuuta 2014

Meidän perhe kiittää

Tämä blogi sai alkunsa 15. syyskuuta 2013, ja nyt tänään se tulee tiensä päähän. Meillä on ollut aivan uskomaton vuosi. On tapahtunut hurjasti isoja asioita, jotka ovat muuttaneet elämämme lopullisesti. Olemme jakaneet täällä meidän tarinamme vanhemmuuteen aina luovuttajan löytymisestä saakka. Pohdimme kauanko aiomme jatkaa blogin kirjoittamista ja tulimme siihen tulokseen, että nyt on hyvä aika lopettaa. Viime viikon torstaina postiluukusta tipahti kirje käräjäoikeudesta ja minusta tuli pikku-E:n juridinen vanhempi. Jo silloin kun sain kuulla, että meidän elämää tulee rikastuttamaan lapsi, aloin vanhemmaksi, enkä päivääkään ole ollut vähempää. Päätös ei sinällään muuta mitään meidän arjessamme, mutta kyllä se hyvältä tuntui.

Meidän adoptioprosessimme oli kivuton ja helppo. Ennen pikku-E:n syntymää olin yhteydessä adoptiota hoitavaan tahoon, ja sain sieltä esitietolomakkeen, jonka toimitin heti eteenpäin, kun pikku-E oli syntynyt. Kesää kun kuitenkin elimme, kaikki olivat kesälomilla ja saimme kirjeen, että elokuussa voimme olla yhteydessä adoptiota hoitavaan sosiaalityöntekijäämme. Tapaaminen sovittiin heti, ja se meni mukavissa merkeissä. Meitä jännitti kuinka koti-inseminaatiolla alkunsa saanut lapsemme ottaisiin "käsittelyyn", tarvitseeko luovuttaja ottaa mukaan prosessiin yms.. Me kerroimme rehellisesti ja avoimesti tilanteestamme, ja se riitti. Syyskuussa sitten oli sosiaalityöntekijän kotikäynnin vuoro. Käynnin jälkeen hän lupasi tehdä paperit valmiiksi, ja lähettää ne meille, jotta voimme sitten toimittaa ne käräjäoikeuteen. Muutama viikko kului, ja sähköpostitse tiedustelin millä mallilla asia mahtaa olla ja hän kertoi olleen kiirusta, mutta hoitaa nyt asian pikimmiten. Ymmärrettäväähän se on, kun on paljon töitä tehtävänä. Paperit tulivat 31.10 ja A vei ne heti samana päivänä käräjäoikeuteen. Päätös oli päivätty 3.11, että eipä tuossa kauaa mennyt. Kuluneet viisi kuukautta pikku-E:n syntymästä adoption vahvistamiseen, oli minulle mieluinen yllätys. Olin asennoitunut, että prosessi vie kauemmin. Monenlaisia kauhukuvia sitä ehti maalailla. Tosin kaikki pohdinta helpottui kun pikku-E syntyi. Ei ollut ehkä aikaa eikä energiaakaan moiselle.

Seuraavana päivänä päätöksen saapumisesta pikku-E täytti tosiaan 5 kuukautta. A yllätti minut aamulla tuomalla aamupalan sänkyyn ja toivotti hyvää äitienpäivää, onnitteli minua adoption vahvistamisesta. Sain kortin, jonka A oli kirjottanut minun suullani:

"Ennen äidiksi tuloa..
nukuin niin kauan kun halusin ja minulla oli aina puhtaat vaatteet.
 Valvoin myöhään omasta halustani ja siivosin usein. 
Minulla oli mielin määrin omaa aikaa.
 Päälleni ei oltu koskaan oksennettu, kakattu, pissitty, kuolattu eikä minua raavittu pienillä kynsillä. 
En myöskään ollut koskaan niin onnellinen pienestä hymystä, katsellut myöhään nukkuvaa lasta, jota en raaski laskea sylistäni sänkyyn.
Ollut niin huolissani mistään. 
En koskaan tiennyt, että joku niin pieni voi vaikuttaa elämääni niin paljon.
En tiennyt, että joku voisi saada tuntemaan itseni niin tarpeelliseksi. 
En koskaan kokenut sitä iloa, lämpöä, rakkautta, sydänsurua, huolta, ihmetystä, tyytyväisyyttä.. 
En tiennyt, että voisin tuntea niin PALJON.. Ennen äidiksi tuloa."

Tottahan tuo kaikki on. Enkä vaihtaisi sitä mistään hinnasta pois. Rakastan mun perhettä <3

Pikku-E A:n matkassa
marraskuussa 2013

Pikku-E heinäkuussa 2014

Tahtoisinkin nyt näin hyvästiksi sanoa kaikille, että älkää luopuko unelmistanne, älkääkä luovuttako vastoinkäymisten kohdatessa ja olkaa avoimin sekä rohkein mielin liikenteessä. Kiitos kaikille, jotka ovat blogiamme lukeneet ja jaksaneet kommentoida kirjoituksiamme. Mikäli jotakuta mietityttää jokin asia liittyen adotioprosessiin, inseminaatioon tai mihinkä vaan liittyen, niin meille saa edelleen sähköpostia laittaa mitaeinaa@gmail.com - osoitteeseen. Ei me täältä totaalisti kadota ;)

Kiitos & hei!

-HC-

p.s. Kiitos myös kaikille minunkin puolestani! Ihana on ollut jakaa elämämme tärkeintä asiaa teidän kanssanne. <3 Kaikkea hyvää! -A-















keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Kotiäitiltä kukkuluuruu

Heippa te kaikki jotka jostain syystä käytte vielä tänne kurkkimassa! :D
Blogin kirjoitusinto on ollut kyllä täysi nolla viimeaikoina. Pikku E nukkuu enää niin lyhyitä unia, että sillä välin siivoaa mieluummin asuntoa, laittaa pyykkejä ja täyttää tiskikonetta kuin kaivaa konetta esiin.

Kotona menee kuitenkin mukavasti. Pikku E on nyt neljä ja puoli kuukautta vanha ja oikein tomera pikku neiti. Meillä syödään tissin päälle kaksi kertaa päivässä vähäsen sosetta. Maisteltu on jo bataattia, porkkanaa, perunaa, mangoa ja luumua. Voi sitä sotkun määrää! HC on hiukan taitavampi siistissä syöttämisessä. Onneksi mitään masuvaivoja ei ole syntynyt. Tavaran ulostulo on kyllä huomattavasti hidastunut ja siksi taas luumua on varmaan illalla annettava. Hassu juttu oli se, kuinka Pikku En tuoksu muuttui välittömästi soseiden antamisen jälkeen. Hän ei tuoksu enää vauvalle. Tai siis ihan pienelle vauvalle. Sääli.

Pikku E on todella sosiaalinen tapaus ja useinmiten hyvällä tuulella. Aamu on ihana aloittaa kun pieni syömisen jälkeen leiskauttaa mahtavat hyvän huomenen hymyt. Hymyt tulevat myös silloin kun hän on hetken ollut "yksin" ja äidin naaman saa taas näkyviin.  Tyttö on alkanut viimeaikoina yhä enemmän "jutella" ja nyt myös äitien iloksi kokeilla omaa ääntään eli kiljua. Meistä on ihanaa kun voimme höpötellä joutavia Pikku En kanssa ja HC kyseleekin päivittäin töiden jälkeen tytöltä mitä olemme kotona puuhailleet. Vastauksen tulkinta jää vain aina kuulijalle :D Sosiaalisuudella on myös kääntöpuolensa, eikä hän viihdy kauaa pelkkien lelujen kanssa lattialla. Nytkin kuuluu komennut äkinää tuosta vierestä, joka käskee viihdyttämään. Kylässä äidin naama ei ole ollenkaan kiinnostava. Siellä täytyy etsiä olisiko joku uusi naama jolle voisi vähän hymyillä, nauraa räkättää ja keikistellä. Varsinainen Huomio-Hemuli tuo meidän tyttö :D

Hän on hyvin jäntevä ja liikkuu paljon. Leikkimatolla käännytään heti mahalleen ja siten tuskastutaan kun ei sieltä mihinkään pääse. Sylissä tyttö jaksaa olla vain hetken ja viihtyisi vaikka kokoajan käsin kannateltuna seisoma asennossa. Se on parasta se kun saa tasapainoilla jalkojensa päällä ja ehkä vähän hyppiäkin!

Iltaisin meille saapuu edelleen känkkäränkkä ja tyttö oikein hermostuu, jos tajuaa häntä nukutettavan. Helpommalla pääsee itse, jos vähin äänin heiluttelee tytön uneen sylissä. Ihan vagingossa muka :D Yöllä heräillään syömään noin kolme kertaa.

Katsotan milloin seuravan kerran palataan linjoille. Pikku E istuu nyt sylissä hermostuttuaan lattialla.. Hän on huolestuttavan kiinnostunut ruudusta ja läiskii kirjaimia. Me ei oikein tytkättäisi, että hän katselee ruutua tai telkkaria.


-A-


keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Meillä tapahtuu

Viimeksi kun kirjoittelin kuulumisia oltiin lähdössä viikoksi lomalle A:n vanhempien luokse, pikku-E:n mummulaan. Lento pikku-E:n kanssa meni mutkattomasti nousuine ja laskuineen. Ei pieni ollu milläsäkään, ja naureskeli vaan lentokoneessa, kun äidit jännäs. Reissussa pikku-E oppi kääntymään selältä vatsalle, koki ensilumen ja käytiin tropiikissa katselemassa kasveja ja perhosia. Hieman pieni ja isommatkin reissussa väsähti, kun piti koko ajan olla niin sosiaalinen ja mummi sekä pappa imivät reissusta kaiken irti. Tottakai sen ymmärtää, kun välimatkaa on useita satoja kilometrejä, eikä liian usein nähdä.

Pikku-E kädet ristissä lentokoneessa

Katseltiin ensilunta ikkunasta
Ihasteltiin perhosia tropiikissa
Reissusta kun kotiuduttiin, niin ollaan rauhotettu sosiaalista elämää ja oltu ihan rauhaksiin. Viime lauantaina aloitettiin vauvauinti ja pikku-E oli tosi mielissään. Tosin uinnin jälkeen oli niin väsyny, että nukahti jo uimalan pukuhuoneessa ja nukkui neljän tunnin päikkärit. Sitten meillä on käynyt sillälailla, että yöheräämiset on lisääntyneet ja pikku-E on muutoinkin ollut hieman kiukkuisempi. Syy tähän on ilmeisesti nälkä. Tissimaito ei enää riitä tyydyttämään nälkää, vaan pitää syödä todella usein. Maitoa onneksi A:lta vielä tulee, ettei sitä tarvitse harmitella. Oltiin ajateltu, että jos siihen puolen vuoden ikään oltaisiin menty pelkällä maidolla, mutta kuten tässä on huomannut niin lapsen kanssa ei paljon parane suunnitella "kuinka sitten toimitaan". Tilanteet tulevat ennen pitkää eteen ja sitten on vaan toimittava sen mukaisesti.  Niinpä meillä eilen keiteltiin neuvolan ohjeesta baataattia ja pistettiin koneella sileäksi, ja maisteltiin lusikallinen. Tänään maisteltiin toisen kerran ja kyllä näytti ihan maistuvan.

Semmosia tällä erää. Pienessä hetkessä sitä tapahtuu paljon ja huomaa, kuinka meidän pienestä vauvasta on kasvanut taas hieman isompi vauva. Hienoa ja samalla hieman haikeaa.

-HC-

Ps. En muistanutkaan kertoa, että pikku-E sai syyskuun alussa serkku-pojan, joka täytti maanantaina jo kuukauden. Hurmaava pieni mies kerrassaan! <3

torstai 18. syyskuuta 2014

Kuulumisia / 3kk

On taas hetki vierähtänyt viimeisimmästä päivityksestä. Ei ole ollut oikein aikaa, jaksamista eikä inspistäkään kirjoittaa. Ei sillä, että meillä mitenkään erityisen väsyneitä oltaisiin tai ettemme olisi halunneet blogia päivittää. On vaan ollut paljon tekemistä, menemistä ja muuta puuhaa.

Pikku-E täytti viikonloppuna huimat kolme kuukautta. Aika on mennyt todella nopeasti. Vähän väliä sitä huomaa pikku-E:n oppineen taas jotain uutta. Meillä hymyillään paljon, on alettu "juttelemaan", kuolataan sitä enteillen että hampaita tulee, harjoitellaan mahallaan ja selällään oloa lattialla, huidotaan leluja ja kokeillaan tarttua esineisiin. Äitiensä paidat pikku-E laittaa päivittäin vaihtoon useammankin kerran pienimuotoisen pulauttelun vuoksi. Pyykinpesukone meillä laulaa aika tiuhaan :D Pikku-E on hyväntuulinen tyttö, joka nauttii huomiosta. Hieman tietysti pitää itkeä, kun väsyttää ja unta vastaan pitää taistella.  Hän nukkuu kuitenkin yönsä pääsääntöisesti hyvin, herää kerran pari syömään. Päiväunien rytmit ovat vaihtelevia, mutta niitäkin nukkuu useammat päivän aikana.

Meillä vauva-arki on sujunut hyvin. Kumpikin meistä tekee melkein yhtälailla kaikkea, hoitaa pikku-E:tä ja huolehtii kodin muista asioista. Heräilemme öisin molemmat, riippuen siitä kumman olemme sopineet nousevan. A tietysti hoitaa tissittely osuudet ja mun yksinoikeuttani tällä hetkellä on töissä käyminen. Lisäksi kumpikin on saanut hieman omaa aikaa, ja päässyt tekemään jotakin itselle mieluisaa ja tärkeää hetkeksi. Kaksi kertaa olemme käyneet kahdestaan elokuvissakin, ja pikku-E on ollut tuolloin hyvässä hoivassa.

Adoptioasia meillä etenee. Sosiaalityöntekijä kävi meillä kotona ja tapasimme siis toista kertaa. Käynti meni kivasti rupatellen ja kahvia juoden. Hän tekee paperit valmiiksi ja lähettää ne meille, jotta voimme ne sitten toimittaa käräjäoikeuteen. Meidän ei siis  tarvitse enää kolmatta kertaa tavata. Hän oli sitä mieltä, että tämä on tällä selvä ja käräjäoikeus sitten aikanaan tekee loppusilauksen. Hieman ihmettelin, että eikö mun tarvitsekaan toimittaa lääkärintodistusta yms. liitteitä mitä jotkut ovat toimittaneet, mutta ne ovat kuulemma täysin tarpeettomia.

Tällaista meille tänne kuuluu :) Viikonlopun olen vielä töissä ja sitten meidän perhe lähtee lentäen viettämään syyslomaa viikoksi A:n vanhempien luokse. Mukavaa loppu viikkoa kaikille! :)

-HC-

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kirkossa kuulutettua

Viime viikon sunnuntaina kävimme kirkossa kuulemassa, kun Pikku En nimi luettaisiin kastettujen joukossa. Pitkän nimi litanian jälkeen pappi sanoi "JA" , joten tiesimme mikä oli vielä jäljellä. Mikä yllätys olikaan, kun pappi lukikin MINUN nimeni. HC repesi vieressäni nauramaan ja sukulaiset, jotka tätä varten olimme raahanneet kirkkoon mukaan, taputtelivat naureskellen olalle ja onnittelivat. Tänään kävin sitten Pikku En kanssa kahdestaan kuulemassa uusintaa. Heti nimen kuultuaan hän päästi aika komeat töräykset ja minun oli pakko lähteä vaihtamaan kesken kaiken vaippaa. Niskis eli niskakakka vaara oli ilmeinen. Hoitopöydän puutteessa vaihdoin vaipan kirkon aulassa pöydän päällä kirkkoväen pyhätakkien keskellä ja palasimme saliin hiukan tyytyväisempinä asian hoidettuamme. :D

Tämä viikko on vierähtänyt väsyneissä tunnelmissa. Juhlia on muisteltu hymyssä suin, mutta samalla on ihanaa kun ei ole enää mitään hässättävää. Nyt joutaa ajattelemaan arkisempiakin asioita. Aloitimme Pikku En kanssa kerhovuoden ja kävimme alle kolmivuotiaiden musiikkikerhossa. Kaikki muut lapset olivat yli yksivuotiaita ja varmaan kaikki katsoivat, että tuossa on hiukan yli-innokas tuore äiti. :D Pikku E pitää paljon siitä, kun laulamme hänelle ja kerhossakin hän katseli tarkkaan kun lauloin. Kiva on oppia uusia lauluja ja leikkejä, vaikka Pikku E ymmärtää niistä enemmän sitten myöhemmin. Kävimme myös vauvakerhossa, jossa saimme ihan oman ikäistäkin seuraa. Pikku Ellä on joku pulautteluvaihe menossa ja hartauden aikana hän puklasi kaaressa selkäni taakse. Muuten meni ihan hyvin :)

Palaamme näköjään vielä juhlakertomukseen myöhemmin, koska pikku E herää ihan juuri :D Hyvää sunnuntaita!
-A-

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Juhlahumussa ja jälkisumussa


Meillä vietettiin ihanat kaste- ja "hää"- juhlat lauantaina. Kaikki meni hienosti ja neiti missasi koko juhlansa nukkumalla :D Nyt täällä kärsitään sekä sosiaalisesta että hyvän ruuan ähkystä. Hässäkkää oli koko viikon ja kaukaa tulleet sukulaiset kävivät monena päivänä Pikku E:tä katsomassa. Jääkaappi pursuaa herkkuja ja rääppiäisiä ollaan vietetty jo neljän eri porukan voimin.  HC vielä kaiken keskellä oli tänään ystävänsä vauvakutsuilla (ja aika täynnä vauvajuttuja!! x)

Nyt tekee mieli nukkumaan ja hiljentymään ihan oman perheen kesken. Palaamme viikolla kertomaan lisää juhlistamme.

-A-

lauantai 23. elokuuta 2014

Adoptio prosessi etenee

Kesäkuun lopussa laitoimme adoptiota koskien paperit Pelalle. Pian saimme postitse vastauksen ja yhteydenottopyynnön elokuun puoleen väliin. Kirje sisälsi myös todistuksen Kelaa varten, vanhempain etuuksien hakua ajatellen ("isyysloman" korvaus). Kelaan en tosin paperia ole vielä toimittanut. Myöntävän päätöksen hakemusta ajatellen voi kyllä saada, mutta raha maksetaan vasta adoption astuttua voimaan. Siksipä en ole tässä asian suhteen hoppuillut.

Maanantaina soitin meille osoitetulle Pelan työntekijälle ja keskiviikkona olimme jo ensimmäisessä tapaamisessa. Minulla oli tapaamisen suhteen hyvät fiilikset, sillä työntekijä kuulosti jo puhelimessa mukavalta ja onnitteli meitä pienen tyttäremme syntymän johdosta. Fiilis mukavasta ihmisestä ei osoittautunut vääräksi ja tapaaminen sujui hyvin. Työntekijä pyysi meitä kertomaan itsestämme, lapsuuden perheistämme, yhteisestä taipaleestamme, kuinka tyttäremme on saanut alkunsa ja kuinka meillä nyt menee. Tunnelma oli avoin ja mutkaton. A sanoi kyllä, että tuli hieman työhaastattelu fiilis, mut olipahan ainakin hyvä työhaastattelu :Dheh Lisäksi työntekijä kävi kanssamme läpi kuinka prosessi tulee etenemään ja kertasi vielä adoption oikeusvaikutukset, vaikka toki ne meillä hyvin oli tiedossa. Aikataulu prosessille oli meitä miellyttävä: mahdollisimman nopeasti :) Ensi kuulle on nyt sovittuna kotikäynti ja sitten vielä kerran käymme Pelalla ennen papereiden kiikutusta käräjäoikeuteen.

Ennen pikku-E:n syntymää adoptio tuntui raskaalta ja vaikealta prosessilta. Nyt fiilikset on hieman toisenlaiset. Lähinnä ajattelen, että se on asia joka hoidetaan ja on kiva saada hoidetuksi. Se on meidän ja lapsemme turva jos A:lle tapahtuisi jotakin ikävää. Adoptio ei kuitenkaan muutoin tule millään tavalla muuttamaan jo nyt olemassa olevaa vanhemmuuttani. Ihan yhtälailla sitten vaihdan vaippaa, sylittelen, nukutan, herään, hellin ja rakastan..

Haluaisinkin välittää terveisiä niille lukijoille, jotka suunnittelevat perheen perustamista, odottavat lasta tai ovat juuri saaneet lapsen. Eläkää hetkessä ja nauttikaa siitä. Älkää pelätkö liikaa, sillä se saattaa olla esteenä unelmienne toteutumiselle. Älkääkä miettikö mikä voi mennä pieleen, vaan uskokaa onnistumiseen. Luottakaa itseenne, puolisoonne ja rakastakaa. Tällöin ei paljon voi mennä pieleen.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

-HC-

perjantai 22. elokuuta 2014

Homot ja kirkko part 2

A:n kirjoittama teksti on herättänyt ihmisissä paljon tunteita ja olemme saaneet monta hyvää kommenttia tekstiin liittyen. Nyt ajattelin omalta osaltani hieman ottaa kantaa ja kertoa oman näkemykseni.

Minut on lapsena kastettu seurakunnan jäseneksi. Vanhempani veivät minut pienenä pyhäkouluun, jossa lähinnä muistan käyneeni sieltä saatavien tarrojen motivoimana ;) Olihan se kiva, että näki kavereita, sai leikkiä, askarrella ja vanhemmat saivat tunnin omaa aikaa sunnuntai aamuna :D Kirkossa perheeni kanssa kävimme lähinnä jouluisin. En koe saaneeni varsinaista kristillistä kasvatusta, mitä se sitten pitääkään sisällään. Uskonnonopetuksesta koulussa pidin. Mielestäni oli mielenkiintoista kuulla kuinka raamatun mukaan maailma on saanut alkunsa. Oli myös mielenkiintoista kuulla raamatun sisällöstä ja opetuksista. Ennen kaikkea pidin keskusteluista joita uskontotunneilla käytiin koskien oikeaa ja väärää, moraalia ja etiikkaa. Raamattu sisältää paljon ohjeita, ja tulkintoja teksteille olkoon yhtä monta kun lukijaakin. Raamattu sisältää paljon hyviä pointteja elämästä yleensä ja ohjeita oikein toimimiseen, joita jokainen voi tavalla tai toisella omassa elämässään soveltaa niin halutessaan. Uskonnon ja kirkon suhteen olin jo tuolloin kriittinen, ja olen tietyllä tapaa edelleenkin.

Rippikoulun kävin lähinnä periaatteella, että kun muutkin käyvät. Toki se osottautui mukavaksi ja tietyllä tapaa kasvattavaksi kokemukseksi. Suhdetta seurakuntaan en kuitenkaan vuosiin pitänyt millään tavalla yllä muutoin kuin osallistumalla kutsuttuihin juhliin. Monesti pohdin myös seurakunnasta eroamista, koska sillä ei elämässäni varsinaisesti ollut merkitystä. En kuitenkaan eronnut. A:n kanssa viettämieni vuosien aikana olen myös oppinut näkemään kuinka paljon hyvää kirkko saa aikaan, ilman että toimintaan osallistuvan tarvitsee kokea, ettei voisi osallistua toimintaan, vaikkei varsinaista uskoa olekaan elämäänsä löytänyt. On järjestetty toimintaa lapsille, nuorille, vammaisille, vanhuksille yms. En näe, että ihmisten hyvinvointia edistävää toimintaa koskaan olisi liikaa. Oli se sitten kirkon tai jonkin muun tahon järjestämää.

Se, että A kokee kirkon tärkeämmäksi kuin minä itse ei ole koskaan suhteessamme ollut mitenkään vaikea asia. Kunnioitan suuresti A:n näkemyksiä ja ajatuksia. Uskallan myös olla asioista erimieltä ja se meillä kotona sallitaan. En itse voi sanoa uskovani jumalaan. Uskon johonkin korkeampaan, jota en osaa nimetä. Uskon elämässä olevan tiettyä tarkoituksenmukaisuutta. Uskon, että asioita tapahtuu, koska näin on vain syystä tai toisesta tarkoitettu. Ikäviä tapahtumia ja sattumuksia on vaikea ymmärtää ja selittää, mutta mitä tämä elämä olisi, jos ei kokisi vastoinkäymisiä? Voisivatko ihmiset olla onnellisia, jos eivät toisinaan kokisi myös elämän kääntöpuolta?

Jumalan uskon puutteestani huolimatta kunnioitan kirkkoa ja uskovia ihmisiä. Minusta on hienoa, että jotkut meistä ovat löytäneet itselleen asian joka kannattelee elämää ja antaa ehkä voimaa jaksaa jokapäiväisessä elämässä. Kuten A kirjoitti on kirkon piirissä paljon ihmisiä jotka ovat avarakatseisia ja näkevät lähimmäisen rakkauden laajana käsitteenä, seksuaalisuuteen ja sukupuoleen katsomatta. On olemassa uskovia ihmisiä, jotka eivät ymmärrä homoutta ja on olemassa ihmisiä, jotka eivät usko ja silti heidän näkemyksensä mukaan homous on vääryyttä. Minusta mielipiteitä tähän maailmaan mahtuu, ja jokaisella on oikeus omaansa.

Lapsen kastetta ajatellen olen sitä mieltä, ettei siitä ole haittaa, että meille rakkaat ihmiset kokoontuvat ja rukouksen kautta toivovat lapsellemme hyvää. Ajattelen, että kaste tai nimiäiset ovat ihan yhtälailla oikeat ratkaisut, sillä jokainen tekee asiat niinkuin itsestä parhaalta tuntuu ja se jos mikä on tärkeintä. Lisäksi itse olen myös sitä mieltä, että Pikku-E saa itse sitten aikanaan päättää haluaako osallistua rippileirille tai mitä ylipäätään kirkosta haluaa ajatella. Uskonnonopetusta pidän tietyllä tapaa myös yleissivistävänä, enkä näe sen opiskelua millään tavalla pahana. Onhan maailmassa uskonnolla pitkä historiansa ja uskontoja erilaisia joiden erityispiirteistä on hyvä olla tietoinen ymmärtääkseen muita ihmisiä.

Perheemme kuitenkin kuuluessa maassamme vähemmistöön uskon, että lapsemme tulee kuulemaan ikäviä kommentteja ja joskus pahoittamaan myös asian vuoksi mielensä. Tietysti tahtoisin suojella pientä tytärtämme kaikelta pahalta, mutta tiedän sen olevan täysi mahdottomuus. Siksi toivon, että kasvatamme pikku-E:n suurella rakkaudella ja hänestä kasvaisi vahva, avarakatseinen, ja erilaisuutta ymmärtävä ja kunnioittava ihminen. Ihmisen joka ymmärtää, että mielipiteitä on monia ja pahoille sanoille on vastaanottajansa riippumatta seksuaalisesta suuntaumisesta, ihonväristä, uskonnosta..

-HC-



keskiviikko 20. elokuuta 2014

Homot ja kirkko.

Kävin lukemassa Sateenkaaren päässä on perhe -blogia ja nimiäiskirjoitus herätti minussa kovasti ajatuksia. Monilla sateenkaari-ihmisillä tuntuu olevan huonoja kokemuksia kirkosta ja uskonnoista yleensäkin. Itselläni on ihan toisenlaisia kokemuksia.

Meille oli selvää, että lapsemme tullaan kastamaan. Itse olen kasvanut seurakunnan parissa ensin kerholaisena ja leiriläisenä, sitten isosena, kerhonohjaajana ja tuurausapulaisena. Minulla oli hyvä ja turvallinen ympäristö oppia ajatelemaan kriittisesti ja muodostaa omat mielipiteeni uskonasioista. Täytyy tietenkin mainita, että en elänyt minkään herätysliikkeen piirissä. Itä-Suomessa oli hyvin liberaali piispa Wille Riekkinen ja olin varmaan yläasteella tai lukiossa kun ensimmäistä kertaa seurakunnassa tuli puhetta, että jotkut eivät hyväksy naispappeja. Olin aivan ällikällä lyöty.

Kirkollisveroni maksan mielelläni, koska tiedän miten korvaamatonta työtä niillä tehdään monissa ikäryhmissä. Tai sellaisten ihmisryhmien, parissa jotka jäävät yhteiskunnassa vähemmälle tuelle.  Verorahoilla ylläpidetään myös hautausmaita ihan jokaiselle kuolevaiselle. Itse jo odottelen innolla seurakunnan syksyn vauva- ja musiikkikerhojen alkamista, mihin pääsemme Pikku E:n kanssa tutustumaan.  Silloin kun tulin kaapista, minua jännitti, että kelpaankohan vielä seurakuntatuttavilleni. Minut kutsuttiin töihin tuuraamaan vielä senkin jälkeen. Hiukan loukkasi se, kun joku vanhempi työntekijä sanoi hyväksyvänsä ihmisenä ja asiana, mutta hänelle on vaikeaa juuri lasten asema meidän kaltaisissa perheissä. Ajattelen kuitenkin, että jotkut ihmiset ovat oman aikakautensa ja asenteidensa vankeja. Ei tämäkään ihminen yhtään sateenkaariperhettä tuntenut. Toivon, että nähtyään meidän perheen elämää moni epäileväinen puolituttu  tai vaikkapa tuleva kerhotuttu voi todeta asian vähemmän oudoksi.

Kirkolle on tärkeää vanhojen perinteiden ylläpitäminen. Monet ihmiset nauttivat siitä, että vaikka maailma muuttuu, on kirkko aina samanlainen. Tuttu ja turvallinen. Tämä homous asia on ravistellut kirkonkin pilareita ja yhteiskunta on pakottanut kirkon ottamaan kantaa asiaan, jossa sillä ei ole ollut yhtenäistä linjaa. Mikä on oikea perhe tässä ajassa yksinhuoltajien, eroperheiden ja meidän homojen keskellä? Kirkon usko ja sanoma perustuu Raamattuun, jota tulkitsevat ihmiset. Nämä ihmiset muodostavat seurakunnan, jotka päättävät kirkon asioista. Tulkintoja ja mielipiteitä siis riittää joka lähtöön. Välillä minua harmittaa se, että monet liberaalit eroavat kirkosta. Tämä kun tarkoittaa sitä, että niille konservatiivijäärille jää enemmän valtaa. Jokaisella seurakuntalaisella kun on oikeus äänestää kirkollisvaaleissa ja valita kirkkovaltuustoissa ja seurakuntaneuvostossa päätöksiä tekevät ihmiset.

Kirkon tilanne on hankala, koska sen sisällä vaikuttaa niin monta eri suuntausta. Saman katon alle "mahtuvat" eri herätysliikkeet lestadiolaisista körttiläisiin. Näiden lisäksi mukana on paljon yleiskristillisiä ja niin sanottuja tapajäseniä. Monissa herätysliikkeissä on konservatiivinen linja homojen pariutumista kohtaan. Jos kirkko alkaisi vihkiä homopareja, se menettäisi myös samalla ison osan jäsenistään. Yleensä vielä niitä, jotka ovat ahkerimpia kirkossa kävijöitä. Tämä on ainakin oma kokemukseni. Oma kokemukseni on myös se, että ikäpolvien vaihtuessa nuorempiin, myös liberaalit ajatukset kirkon sisällä ovat lisääntyneet. Ääripäät mielipiteissä ovat kasvaneet ja kärjistyneet. Piispolla on myös erilaisia näkemyksiä asiasta. Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola on julkisesti ilmoittanut kannattavansa  tasa-arvoista avioliittolakia. Eli aivan niinkuin yhteiskunnassamme,  kirkon sisällä on myös puolesta ja vastaan asettujia. Välillä huvittaa se, että Päivi Räsäsestä on tehty kirkkomme äänitorvi. Hän kun ei ole missään päättävässä asemassa kirkossa. Hän kertoo mielipiteitä omasta vakaumuksestaan käsin, joka ei vastaa kirkon kantaa tai virallista linjaa. Hän on vain politiikkaa tekevä kirkkoon kuuluva henkilö.

Uskonnonopetuksen kohdalta on sanottava sen verran koulumaailmaa tuntevana opettajana, että en näkisi homouden olevan enää mikään juttu. Nuoret pitävät sitä jo normaalina asiana ja opettajat ymmärtävät erilaisia elämäntapoja, vaikka tätä ei olekaan aina osattu ottaa huomioon opetuksessa. Esim. terveystiedossa ei käsitellä seksuaalivalistusta seksuaalivähemmistöjen osalta ja psykologiassakin puhutaan usein äiti-lapsi suhteesta ja perinteisestä heteroydinperheestä.  Uskonnonopetuksen ongelma oli pitkään se, että osa teologiaa opiskelevista ei halunnut alunperin tulla opettajaksi vaan valitsivat sen vaihtoehdon myöhemmin, jotta saisivat ammatin. Nämä ihmiset eivät halunneet tulla papiksi. Tämä syy oli usein oma vakaumus. Vaikkapa nainen, joka ei voi toimia tai halua toimia naispappina. Vaihtoehdoksi jäi opettajan virka. Nykyisin pääsykokeilla ja haastatteluilla on pyritty varmistamaan sitä, että uskonnonopettajiksi päätyisi sellaisia henkilöitä, joilla on kutsumusta tähän työhön ja jotka kykenevät käsittelemään aihetta kunkin oppilaan omasta vakaumuksesta käsin. Opettajan omien arvojen tuputtaminen lapsille ja nuorille on epäammattimaista käytöstä missä aineessa tahansa. Olipa kyse sitten historian opettajasta, joka ihannoi jotakin puoluetta tai liikunnanopettajasta, joka rakastaa tiettyä urheilulajia.

Meidän kastetta tulee toimittamaan rakas ystävämme. Meillä on se ihana tilanne, ettei meidän tarvitse jännittää hyväksyyköhän pappi meidät. Monilla on varmasti ollut tämä tilanne. Itselläkin meinasi kuitenkin jo mielensäpahoittaja iskeä, kun soitin seurakunnalle ristiäisjärjestelyjä varten. Pyysin meille kastekynttilän, kummitodistukset ja kastetodistuksen. Lisäksi pyysin pappimme ohjeella meille perheraamatun, koska tilaisuudessa muistetaan myös meitä rukoushetken muodossa ja vihkiraamattua emme koskaan voi saada kirkkohäiden puuttuessa kuvioista. Toimistotädiltä meni konseptit vähän sekaisin ja hän sanoi, etteivät he voi tällaista asiaa päättää ja ettei heillä ole kuin yhdenlaisia raamattuja täällä jaossa. Sanoi, että tulkaa ensiviikolla hakemaan näitä, niin hän selvittää. Eihän me nyt yhden raamatun puutteessa olla, mutta periaate se on kuitenkin. Kun menimme hakemaan tavaroita kirkolta, sama täti kertoi, ettei hän nyt tätä asiaa ollut kerennyt kirkkoherran kanssa selvittää. He olivat siellä tulleet kuitenkin siihen tulokseen, että ei se ole huono asia, jos perheessä on raamattu. He antoivat meille kultareunaisen vihkiraamatun ja sanoivat, että voisimme kirjata sinne vaikka meidän parisuhteen rekisteröimispäivän. Tuli kiva mieli. Olen myös iloinen siitä, että he joutuivat kohtaamaan tämän asian meidän kanssamme. Jatkossa heillä on joku toimintamalli samaan tilanteeseen, eikä jonkun herkemmän tarvitse miettiä ja pahoittaa mieltään asiasta.

Tulipahan vuodatus.. :D Toivottavasti kukaan ei tästä ota hernettä nenäänsä. Tämähän on vain minun mielipiteeni ja erimieltä saa olla <3

-A-

maanantai 18. elokuuta 2014

Ristiäiskutsut

Halusimme askarrella kutsukortit Pikku E:n kastejuhlaan itse. Koska meillä ei ole mitään hääjuhlaa ollut, kutsuimme hiukan enemmän väkeä kuin olisimme pelkkään kasteeseen kutsuneet. Tilaisuuteen on siis liitetty myös rukoushetki parisuhteemme puolesta. Askarreltavaa tuli reilut parikymmentä korttia.

Kutsujen tekeminen oli hieman hätäistä Pikku E:n heräämisten välillä ja haastavaa oli päästä edes kauppaan valitsemaan tarvikkeita. Lopulta kun mieleisiä tarvikkeita ei ale-myynti -tavaran aikaan löytynyt, väsäsimme kortit ihan kotitarvikkeista. Kirjekuoret ostimme ja leimasimme mieleisiksi. Keltaista teemaa yritämme jatkaa myös itse juhlatilaisuudessa. :) Tuli ihan meidän näköiset!






-A-




maanantai 11. elokuuta 2014

Meidän neiti

Hei taas!

Meidän neiti on jo kahdeksan viikkoa vanha kohta kaksikuukautinen tyllerö. Hän on kasvanut hurjaa vauhtia ja 56 -koon vaatteet on jo pääsääntöisesti pakattu pois. Hän on jo vilautellut ensimmäisiä hymyjään ja seurailee jo hereillä ollessaan tarkasti ympäristön tapahtumia.  Ja me seurailemme meidän pienen rakkaan kehitystä sydämen kyllyydestä. <3

Tänään kävimme perhevalmennuksessa ensimmäistä kertaa vauvan kanssa. Siellä keskusteltiin vapaasti omista kokemuksista ja tuntemuksista.  Monella oli kerrottavanaan isostikin jaksamista koettelevia kokemuksia vauva-arjessa. Oli ollut synnytyksessä vaikeaa tai tullut huonosti kohdelluksi sairaalassa, lapsi oli syntynyt todella aikaisin, lapsi oli joutunut yksin osastolle, imetys ei onnistunut, parisuhde oli muuttunut huonoksi, äiti ei pystynyt antamaan lasta muille syliin tai hoidettavaksi, nukuttu oli tuntia per yö, oli koliikkia ja refluksia jne. Itselle tuli aluksi sellainen olo, ettei oikein voi osallistua keskusteluun, koska olemme päässeet helpommalla. Olihan meilläkin tietysti se koliikkiepäily parisen viikkoa. (Siitä muuten päästiin pois monen suosittelemalla tavalla, eli D-tippoja vaihtamalla. Nykyisin meillä käytetään vesipohjaista Jekovitia. Pikku E oppi myös röyhtäisemään, mikä helpotti huomattavasti masuvaivoja. ) Kovasti kiitollisena ajoimme valmennuksesta kotiinpäin ja toivomme, ettei mitään murhetta tulisikaan.

Meidän neiti on rauhallinen ja seurallinen. Hän viihtyy sekä sylissä että yksinkin sitterissä, kun joku on näköpiirissä. (Helpottaa kummasti vessassa käymistä ja aamupalan syömistä ym.) Hän syö ja kakkaa hyvin. Välillä tuntuu, että liiankin hyvin. Pitkien päiväunien jälkeen syödään todella ahneesti ja usein. Sen jälkeen saa helposti vaihtaa tunnin sisällä kolmekin täyttä kakkavaippaa. Pikku E myös viihtyy autossa ja muiden sylissä. Iltaisin meillä vähän kitistään ja taistellaan viimeiseen asti unta vastaan, mutta sekään ei ole sellaista hätäitkua. Väsymystä vain. Yöllä heräillään noin kolmen tunnin välein syömään.



Meille kuuluu siis kaikin puolin hyvää! :) Ristiäisiä tässä kovasti suunnitellaan ja kerromme niistä varmasti lähiaikoina lisää!

-A-


torstai 31. heinäkuuta 2014

Kesälukemista

Jonkin aikaa sitten sain nettikirppiksen kautta ilmaisen kirjakassin. Kassista löytyi kasa dekkareita sekä lisäksi sekalaisia teoksia. Sieltä löytyi myös Heli Krugerin kirja Olen koskettanut taivasta. Lukaisin takakannen ja sanoin ääneen: "Oho!" Tämä olikin sateenkaariaiheinen. En ollut koskaan kuullut koko kirjasta. Oli helppo päättää, minkä kassista lukisin ensimmäisenä; kunhan ennättäisin.

HCn nukuttaessa toissailtana Pikku Etä luin kirjaa nopeasti edeten. Kun kummatkin rakkaani olivat jo unten mailla, en maltanut itse tehdä samoin. Luin kirjan loppuun kännykän valossa, niinkuin joskus varhaisteininä luin salaa yöllä kertomusta keskimaasta ja pienistä hobiteista. Tiesin, että Pikku E heräisi kohta jo uudelle syötölle, mutta se ei haitannut.

Kirja kertoo urheilusta, aikuis-iällä kaapista tulemisesta ja rakkaudesta. Minut tavoitti monta päähenkilöiden käsittelemää tunnetta oman elämäni matkan varrelta. Muistelin, miltä tuntui jännittää kaapista tulemista ystäville ja läheisille. Miltä tuntui tajuta elävänsä väärässä liitossa. Miltä tuntui pelätä läheisten kokemaa häpeää. Miltä tuntuu, kun joku rakas ei ymmärrä sinua ollenkaan. Miltä tuntui ihastua aivan palavasti ja ikävöidä välimatkan painaessa. Miten pieniä asioita osaa arvostaa erilailla kaapista tulon jälkeen; kädestä pitämistä, yhdessä asumista, mahdollisuutta perustaa perhe.. Aina ei ole ollut näin, eikä kaikilla ole vieläkään. Muutama liikutuksen kyynel taisi poskella vierähtää tuota lukiessa. Tiedä sitten oliko syy enemmän hormoonit vai kirja. ( Niinkuin HC sanoo: Kätevät nämä hormoonit, kun niiden piikkiin voi kaiken laittaa ;D)



Kirja on hyvä, vaikkei mikään kirjavalio olekaan. Suosittelen kaikille kevyeksi kesälukemiseksi. :)

-A-

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Pakastimen täytettä

Eilen työpäivän jälkeen intouduin lähtemään mustikkaan. Ensin ajatus marjastamisesta työpäivän jälkeen väsyneenä tuntui älyttömältä. Ajattelin kuitenkin, että kiva saada mustikoita pakastimen täytteeksi, kun niitä miltei joka aamu meillä syödään. Lisäksi motivaattorina toimi pikku-E. Haluan tarjota lapsellemme itse poimittuja marjoja talvella, kun hän alkaa kiinteitä ruokia syömään.


Metsässä oli ihan hulluna ötököitä ja hirvee pörräys. Sain lukuisia pistoksia ja puremia. Hyttyset ja kärpäset oli ihan intona ku joku raukka oli eksyny metsään. Ainoana lohdutuksena oli, että sieltä pääsee pois kun ämpäri on täynnä :D


Kotona me A:n kanssa perattiin yhdessä marjoista roskat. Hommassa meni tavallista kauemmin, koska vauva toi hieman lisähaastetta :D Minä sylittelin valveilla olevaa pikku-E:tä ja A perkasi marjoja. Kun tissiä oltiin vailla ni A meni käsipesulle, minä jatkoin marjojen kanssa.. Sit taas vaihto.. Vauva nukkuu.. Molemmat perkaa.. Vauva herää.. Käsienpesu.. Sylittelyä.. Tissiä.. Käsien pesua.. Muutamat vaipan vaihdot ja sama ralli muutaman kerran ympäri :D

Saatiin kuitenkin marjat pakastimeen yhteispelillä monen tunnin jälkeen, tiimi toimi ja meidän perhe pysyy ainakin osittain omavaraisesti mustikassa ensi talvena <3 I like!

-HC -

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Laitokselta kotiin

Meidän neiti nukkuu vielä hetken aamupäikkäreitä. Tuhisevaa lasta katsoessa tuntuu jokseenkin ihmeelliseltä, että hän on vielä vähän aikaa sitten ollut vatsassani. Toki palautuminen on vielä kesken ja synnytyksen ja raskauden jälkioireet muistuttavat aika-ajoin itsestään.

Synnytys on edelleen mielessäni hienona ja kantavana kokemuksena. Oli se jännittävää olla siellä vuodeosastolla ja ensimmäistä kertaa elämässään hoitaa niin pientä vauvaa, omaa lasta. En ollut koskaan edes vaihtanut vaippaa, saati sitten pessyt tai kylvettänyt. Pientä ja vempulaa vauvaa oli hankala pidellä sairaalan ylisuurissa vaatteissa.

Ensimmäisenä iltana pääsi itku, kun HCn oli aika poistua. Minua jännitti suuresti jäädä yksin vauvan kanssa. Hoitaja oli laskenut vauvan vierihoitoon sairaalakaapuni sisään ja oli vaikea nukkua. Mitä, jos jotenkin unissani litistän vauvan..? Se on hassua, kuinka ajat ovat muuttuneet. Osa sairaalavieraista kyseli, että missä se vauvala on. Siis se elokuvista tuttu huone, jossa vauvat nukkuvat riveissä vuoteissaan. Ei sellaisia enää ole. Myös HCn kummitytön (7 v.) äiti kertoi, että kun hän halusi lapsen tällalailla vierihoitoon yöksi synnärillä hänen oli allekirjoitettava kirjallinen sopimus olevansa vastuussa, jos vauvalle sattuisi jotain. Onneksi enää ei ole näin. Vaikka uni ei tullutkaan,  sain rauhassa ihmetellä pientä  reppanaa ihoani vasten <3

Sairaalassa kapaloituna.


Minusta oli outoa, kuinka vähän hoitajat kävivät katsomassa miten pärjään lapsen kanssa. Ei hän Pikku E:llä mitään hätää ollut. Minulla vain hänestä oli huoli. Toisaalta se oli ihan hyvä, ettei vieressä ollut kokoajan joku neuvomassa. Oli pärjättävä itse ja samalla huomasi, että osaanhan minäkin.

Oma olo oli laitoksella todella hyvä. Tietysti vuosin verta ja olin sillälailla kipeä, kun synnytyksen jälkeen ollaan sekä rinnat olivat rikki imetyksestä, mutta yleiskunto oli hyvä. Jaksoin kävellä ja istua, ottaa kumpanakin päivänä vieraita vastaan. HC nauroi minulle, kun olin niin innoissani siitä, että saan noukittua lattialta asioita. Teki mieli oikein tiputtaa joitain tavaroita, kun oli niin kyvykäs olo :D

Sairaalaan olimme pakanneet ihan vääriä asioita. Ensinnäkin synnytys oli niin nopea, että mitään kirjoja, kakuroja, eväitä tai tietokonetta ei kukaan ehtinyt kaivata. Vieraat toivat meille karkkia ja kukkia. Karkkia ei tehnyt mieli yhtään syödä, kun olo oli flunssainen ja kukatkin piti viedä pois allergian takia. Kortit sentään jäivät ilahduttamaan pöydälle. Kotiinlähtökassiin olimme varanneet lähinnä vauvan tarpeita varten asioita. HC ei osannut päättää kotiintulovaatteita, joten vaatteita oli ainakin kolme vaatekertaa. Se oli lopulta ihan hyvä, koska ne ensimmäiset ostetut kotiintulovaatteet olisivat olleet aivan liian isot. Lapsella oli päällä kaikkien rakkaiden muistamisia. Sylikummilta lahjana saadut sukat, toisilta kummeilta body, HCn siskon ostamat housut, mun äidiltä takki, HCn äidin ostamasta langasta mun neuloma myssy ja jalkojen päällä meidän yhdessä virkkaama peitto. :)

Itselleni olin pakannut aivan typeriä vaatteita! Ensinnäkin olin pakannut kassin kuumimmilla helteillä ja kotiinlähtiessä oli kylmä. Kassissa oli hame, eikä ollenkaan pitkiä housuja. Onneksi autossa oli yhden kamalat koiranulkoilutuscollarit. Sen lisäksi oli paita ja imetysliviivit. Paita mahtui juuri ja juuri uusien maidontäytteisten muotojeni päälle. Olin ottanut mukaan vanhan ennen raskautta hankitun paidan, koska arvelin sen jo mahtuvan.  Ei ollut kivaa laittaa tiukkaa vaatetta arkojenrintojen päälle. Huonoin valinta mukaan oli S -koon alushousut.. Tein vieläkin omaatuntoani painavan teon ja lähdin sairaalasta kotiin laitoksen XL-kokoiset alushousut jalassa. Omia en olisi voinut kuvitellakkaan jalkaan laittavani. Lähdin siis kotiin tukka sotkussa (en ollut pakannut fööniä), kamalat collarit, jättisuuren roukkuvat alushousut ja ikuisuuden vanha kauhtunut huppari, joka sattui mahtumaan mahan päälle yöllä synnytyksestä lähtiessä. Onneksi HC ja pikku E poseerasivat kameralle edustavina kotiinlähtökuvissa :)

Kotiin lähdössä. 


Myös kotiin olimme varanneet vaatteita ja tavaroita lähinnä vauvalle. Itseni olin unohtanut kokonaan.  Imetysliivejä olimme saaneet rintapumppua ostettaessa yhdeltä naiselta ilmaiseksi viidet ja olin hiukan sillalailla, että: "Voidaanhan me ne ottaa, katsotaan sopiiko." Kyllä kannatti! Minulla oli hankittuna vain yhdet imetysliivit ja yksi toppi. Olin jotenkin ajatellut pärjääväni vanhoilla. Ostin vielä yhden topin lisää ja vaikka pesen todella usein pyykkiä, tuntuu, että vien kaapista aina ne viimeiset puhtaat. Päivässä voi mennä kolmet tai neljätkin liivit, kun maitoa valuu ihmeellisinä aikoina huomaamatta ja varsinkin imettäessä sitä on välistä ihan joka paikassa. Samoin liivinsuojia meillä ei ollut kuin muutamat kestomalliset. Niitä, siteitä ja lanoliiniä (nännirasvaa), oli HCn heti sairaalasta kotiuduttuamme lähdettävä hakemaan kaupasta. Suosittelen varaamaan näitä kolmea kotiin jo ennen synnytystä. En ollut jälkivuotoonkaan tajunnut varautua, vaikka äitiyspakkauksessakin siteitä oli mukana.

Nyt asiat ovat jo hiukan rutinoituneet, vaikka minkäänlaista rytmiä ei lapsella olekaan. Väsymys sekoittaa kummankin sosiaalisia taitoja ja älyä. Vuoropäivinä kysymme toisiltamme, että miksi tiuskit ja vastaamme ärtyneesti, etten tiuski :D Tämä helpottaa yleensä saamalla ruokaa nenän eteen tai nukkumalla päikkärit. HC koitti aiemmin keittää kahvia laittamalla suodatin osan levylle ja minä unohdin eilen punnita prismassa tomaatit. Sain sitten juosta muiden asiakkaiden odottaessa jonossa. Kävin myös sovituskopissa sulkematta verhoa :D  Kestoiltua on nyt kokeiltu päivisin ja ihan onnistuneesti. HC tosin vielä vaihtaa tilalle kertsin, mutta pikkuhiljaa opetellaan kumpikin. Lahjaksi saatuja vaippoja vielä riittää, joten olemme hitaasti pääsemässä asiaan.

-A-

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Omaa aikaa

Ensimmäinen työviikko "isyysloman" jälkeen takana. Töihinkin oli toisaalta ihan kiva mennä, mutta olisin kotonakin vielä viihtynyt. On ollut aikamoinen mahduttaminen kaiken kanssa, että jää aikaa perheelle enkä tuntisi huonoa omaatuntoa siitä, että olen "poissa". Kahtena aamuna heräsin klo 04 parin kolmen tunnin unien jälkeen, että ehdin salille tekemään treenin ja lenkittämään koiran ennen töihin menoa. Työpäivän jälkeen olen sitten ollut A:n ja pikku-E:n kanssa. Hieman on tyttö meitä koetellut pitkien iltaitkujen kanssa, mutta viime yö meni hyvin ja antaa toivoa helpotuksesta. D-vitamiini tipat vaihdettiin, mutta en osaa sanoa oliko syy edes niissä. A ei ole juonut nyt kahvia, lukuunottamatta aamukahviaan ja sen seurauksena vatsavaivat ovat ainakin hieman helpottaneet.

Itselläni oli synttärit päivä pikku-E:n syntymän jälkeen ja parasystäväni, pikku-E:n tuleva kummitäti antoi minulle lahjaksi omaa aikaansa. Käytin lahjakortin tänään ja kävimme yhdessä melomassa. Täytyy sanoa, että viikonloppu työviikon jälkeen ja tämän päiväinen reissu oli odotettu. Hieman aluksi epäröin lähtemistä, kun taas olisin poissa kotoa. Onneksi tuli lähdettyä. En jokseenkin tykkää käyttää sanaa voimaannuttava, mutta tämän päiväinen reissu todella oli sellainen. Olo oli jotenkin niin seesteisen rauhallinen. Aurinko paistoi, järvi oli tyyni, seura kohdillaan, hyvä treeni tuli tehtyä, punastui reilusti (ruskettuu sitten myöhemmin) ja eväätkin maistuivat ulkoilmassa superhyviltä.



Sovimme A:n, että kun minä nyt olin reissussa niin hän pääsee ensi viikolla työpäiväni jälkeen lähtemään Helsinkiin ja tapaamaan ystäväänsä. Tarjoilen pikku-E:lle sitten maitoa pullosta jos nälkä sillä välin iskee. Ei ole A:lle helppo rasti lähteä ja jättää vauvaa hetkeksikään, mutta tekee hänelle varmasti hyvää päästä vähän ihmisten ilmoille koiran ulkoilutuksen ja kaupassa käynnin lisäksi.

Tälläistä näin pikapäivityksenä tänään. Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille! :)

-HC-

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Pidä huolta

Hei taas! Äitikin ehtii vihdoin koneen ääreen. :)

Paljon on tapahtunut viime aikoina. Meidän pieni rakkaus täytti eilen kuukauden! Ajatella!
Hän on kasvanut "hurjasti".  Kaksi senttiä pituutta on tullut lisää ja pienimmät 50cm bodyt joutavat kohta varastolaatikkoon. Painoakin on tullut selvästi lisää; posket ovat pyöristyneet ja masu pömpöttää vauvamaisesti. <3

Neiti on väläytellyt jo hieman temperamenttiäänkin. Hän on rauhallinen, varsinkin vieraiden sylissä ja katselee mielellään uusia asioita ja kasvoja. Lattialle päästyään hän on kova mönkimään ja muutenkin jäntevästi jo nostelee niskaansa. HC istuu usein lattialla Pikku En viltin vieressä ja kannustaa hurjasti toista pikkuliikkumisponnistuksissaan. :D Suloista ja huvittavaa samalla!

Nälän yllättäessä Pikku E on sitä mieltä, että ruokaa on saatava sekunnissa tai iskee kamala hysteriakohtaus.  Silloin pienillä nyrkeillä, kynsillä ja jaloilla on hyvä vähän kokeilla äitien kestävyyttä. D-vitamiinitippojen aloituksen jälkeen meillä on myös kärsitty vatsanväänteistä, jotka ovat pahentuneet kokoajan. Vatsan ollessa kipeä meidän rauhallisesta neidistä ei ole tietoakaan, vaan suoraa kurkkuhuutoa saattaa kestää kauankin. Uni on myös katkonaista, kun masussa kiertää.  Yöllä herätään usein hyssyttelemään ja kanniskelemaan toista. Voi olla myös, että masuoireet johtuvat jostakin mitä itse olen syönyt. Olen vähentänyt kahvinjuontia ja vältellyt kurkkua ja paprikaa. Tilanne on vielä hiukan seurannassa.

Eilen koitti myös se päivä kun HCn oli mentävä takaisin töihin. Luovuimme pitkin hampain äipästä ja ei hänkään mitenkään riemusta kiljuen töihin lähtenyt. Eilinen päivä tuntui pitkältä vaikka HCllä on vain 6 tunnin työpäivät arkisin. Pikku E huusi minulle lähes kokoajan pikkupäikkäreitä lukuunottamatta. Minusta tuntui, että hän huusi äippää. Tänään on mennyt paremmin ja neiti on vaikuttanut paljon tyytyväisemmältä.

Kaiken kaikkiaan on hurjaa ajatella kuinka elämä on muuttunut. Aamupäivästä jammailimme Pikku En kanssa sylitysten kuunnellen CDtä, jonka olen koonnut rakkaille opiskelijaystäville niihin aikoihin kun kokoonnuimme yhteen illanviettoja varten. Suomi-iskelmän tahtiin oli hyvä laulaa, tanssia ja skoolata. Nyt me kaikki olemme äitejä ja puheenaiheet ovat vaihtuneet yliopistojuoruista ja päivän asuista tissittelyihin ja neuvolakäynteihin. En vaihtaisi takaisin :) <3

Lopuksi vielä Pikku En jammailubiisi. <3


-A-

torstai 10. heinäkuuta 2014

Reissussa

Me ollaan oltu viime lauantaista lähtien A:n vanhempien luona ja lauantaina suunnataan taas nokka kohti etelää. Matkaa isovanhempien luokse kertyi yhteen suuntaan yli 400km ja 6 tuntia 20 minuuttia tehtiin tänne päin matkaa. Etukäteen jännitettiin, että kuinka vauvan kanssa matkaaminen onnistuu, mutta meillä meni matka kyllä tosi hyvin. Pikku-E nukkui miltei koko matkan. Kaksi kertaa pysähdyttiin syömään, vaihtamaan vaippaa ja sylittelemään. Kerran tehtiin pika pyssäys bussipysäkille, kun iski hetkellinen itkuharmitus.

Osasimme myös pakata mukaan kaiken tarpeellisen ja tarpeeksi. Oli siinä hieman miettimistä lähtiessä, että on itselle, vauvalle ja koiralle kaikki tarpeellinen mukana. Pieni automme oli kyllä aika tiukkaan pakattuna, mutta mahduttiin kuitenkin. Uuden auton kun viime syksynä ostin, niin en osannut arvata perheenlisäyksen tulevan niin nopeasti, että olisi mitään familyvagonia osannut ajatella hankkivansa :D

Täällä olemme saaneet nauttia mummin ja papan seurasta, nähneet ystäviä ja sukulaisia. A:n äiti on pitänyt meidät hyvässä ruuassa ja vahtinut pikku-E:tä, että olemme saaneet nukkua muutaman tunnin ja että pääsimme kaksin saunaan. Eilen A uskaltautui jopa lähtemään äitinsä kanssa vaateostoksille ja minä jäin pikku-E:n kanssa kotiin. Hienosti pärjäsimme ilman tissejäkin x) Nukuimme ja söimme nälän yllättäessä hieman korviketta, ja taas jaksoi nukkua.

Ainoa harmitus reissun aikana on ollut se, että pikku-E:llä on ollut hieman vatsa kipeä. Masua vääntänyt ja itkuisuutta tämä on selvästi lisännyt. Tyttö kyllä hyvin sylitellessä ja kanniskellessa tyyntyy, ettei nyt vielä ainakaan pelätä koliikin iskeneen.

Nyt anoppi huhuilee syömään eli eiku syömään! :)

-HC-

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Lastenvalvoja

Viime viikolla A sai postia lastenvalvojalta ja kutsun tapaamiseen isyyden selvittämistä ajatellen. Olimme etukäteen miettineet, mitä lastenvalvojalle kerromme perheellistymisestämme ja mitä siitä seuraa. Valitsimme strategiaksi rehellisyyden. Olin A:n mukana tapaamisessa ja kerroimme, että pikku-E on saanut alkunsa kotona luovuttajan toimesta, joka haluaa pysyä anonyyminä mikäli se on mahdollista. Kerroimme myös, että luovuttajaan voi olla yhteydessä mikäli tilanne sitä vaatii. Lastenvalvoja kertoi meille vaihtoehdoista, jotka olivat: A vastustaa isyyden selvittämistä tai että lastenvalvoja keskeyttää isyyden selvittämisen. Lastenvalvoja oli sitä mieltä, että paras vaihtoehto on, että A vastustaa ja asia on sillä selvä. Lastenvalvoja näki meidät perheenä, ja minut lapsen tulevana juridisena vanhempana. Hänellä ei ollut huolta siitä, että lapsi jää isättömäksi tai vaille taloudellista turvaa. Lastenvalvoja oli mukava, erittäin asiallinen ja lämminhenkinen. Meiltä ei kysytty mitään epäasiallisuuksia, ja käynnistä jäi ainoastaan positiivinen mieli. Lastenvalvoja myös sanoi, että häneen voi tarvittaessa olla yhteydessä adoptioon liittyen, ja että hän mielellään jälkeenpäin kuulisi miten meidän adoptioprosessimme etenee ja koska se tulee päätökseen.

Lastenvalvojalla käynnin jälkeen uskaltauduimme koko perheen voimin testaamaan kotikaupunkimme uutta ravintolaa. Nukkuva pikku-E tietysti heräsi juuri, kun A oli saanut ruuan nenänsä alle. Niimpä pikku-E sai myös oman ravintola-annoksensa tissiä, minä söin pihvini nopeammin kuin koskaan, pilkoin A:lle ruokaa, joka haarukoi sitä imettäessään. Testailtiin myös ravintolan tuliterä hoitopöytä, jota en meinannu saada seinästä auki. Kaiken huipuksi pikku-E teki lisäbonusylläripyllärit vaippaa vaihdettaessa. Olipahan säätöä, mutta selvittiin :D Kun kaikilla oli masut täynnä, niin jaksettiin vielä käydä ruokakaupassakin. Kauppareissu meni hienosti pikku-E:n nukkuessa. Ennen huomista mummulareissua emme kuitenkaan liiku enää mihinkään :D

Adoptiopaperit meillä on myös täytettynä ja vielä odotamme liitteitä jatkoksi, niin saamme ne postiin.   Suhteellisen mukavasti tähän mennessä on asioiden hoitaminen sujunut. Raportoimme jatkosta :) Nyt katsomaan potkupalloa, kun pikku-E vielä hetken nukkuu..

-HC-

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Laskettu aika

Tänään on päivä jolloin laskennallisesti pikku-E:n odotettiin syntyvän. Syntymästä on nyt kaksi viikkoa ja yksi päivä aikaa. Tuntuu hassulta ajatella, että olisimme vielä kaksi viikkoa odottaneet tyttäremme syntymää. Miten sitä olisikaan malttanut :D

Kahden viikon ajan meillä on aikuisten toimesta nukuttu todella vähän. Pikku- E tosin nukkuu kerrallaan about 1-4h unia syömismeiningeistään riippuen. Meillä on hössötetty ja harjoiteltu vauvaperheen arkea. Meillä on vaihdettu noin 100 vaippaa, A:lla on kulunut saman verran rintaliivin suojia, lanolinia yli tuubillinen (nännirasvaa), korviketta on mennyt äidinmaidon lisänä noin 6 purkkia,  apteekissa on käyty kahdesti, lääkärissä kerran, neuvolakäyntejä kaksi, vaunutteluja kolme kertaa, Subwayn patongit syöty kahdesti, adoptiota varten on tilattu virkatodistus.. vieraita meillä on käynyt miltei joka päivä joku. Lisäksi meillä on viety roskia ahkerammin kuin koskaan (ei huono :D). On pesty pyykkiä, ulkoiltu koiran kanssa, laitettu ruokaa, imuroitu.. Kaikkea tavallista, jotta arki pyörii. Bonuksena vain touhuissa tuo meidän söpö tuhisijamme <3 Huomaan tarttuvani kotitöihin reippaammin kuin aiemmin, tyylillä "nyt tämä on tehtävä kun kädet ovat vapaana".  Huonosti nukutuista öistä huolimatta meitä ei ole väsyttänyt liikaa, vaan jaksamme reippaasti vastata tyttäremme tarpeisiin ja kumpikin meistä tekee kaikkea enemmän kuin mielellään. Kummasti tuollainen pieni ihminen saa vanhempansa kiedottua pikkusormensa ympärille <3 ja hitsi sitä huolen määrää siitä, että onhan hänellä kaikki hyvin.

Eilen 2 viikkoa "synttäreiden" kunniaksi askartelimme koko perheen voimin. Painoimme myrkyttömällä leimavärillä valokuvapaperille pikku-E:n jalan jäljet sekä kämmenten kuvat. Otimme muutaman version itselle talteen vauvakirjaa varten ja lisäksi askartelimme isovanhemmille kortit.

28.6.14 Pikku-E 2 viikkoa

-HC-

PS. Vinkki viitonen. Jos ja kun perheellisten pienet sairastuvat flunssaan, niin voin lämpimästi suositella NoseFrida niistäjää. Se on ollut meillä suuri apu räkäisen vauvan oloa helpottamaan.

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Erilainen Pride

Viime vuonna juhlimme oikein mallikkaasti Prideviikon naistenbileissä. Kotona olimme aamulla hiukan ennen kuutta. Hauskaa oli! Seuraavana päivänä heräsin henkiin viideltä päivällä. Hups :D Siinä meni kulkue sivusuuhun.

Tänä vuonna meidän oli tarkoitus lähteä ensimmäiselle Helsingin reissulle vaunuttelemaan. Olisihan se ollut hienoa, kun Pikku E:n ensimmäinen reissu olisi ollut Pridekulkue! Nyt täällä kuitenkin hoivataan pientä flunssapotilasta sydän syrjällään. Huoli on kova pienestä rohisijasta. Toivottavasti menee pian ohi!

-A-

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Synnytyskertomus A:n mukaan

Synnytyksestä on nyt  melkein kaksi viikkoa. Aika on mennyt nopeasti! Meillä on käynyt kamalasti vieraita ihastelemassa Pikku E:tä, jota olemme ylpeydellä esitelleet! <3 Väsymys painaa, mutta ei se haittaa. :) HC kertoi jo edellisessä postauksessa meidän synnytyskertomuksen, mutta ajattelin hiukan avata asiaa myös synnyttäjän näkökulmasta.

Yöllä heräsin kovaan vatsan vihlaisuun, jonka jälkeen tunsin kuin jotain plopsahti. Katsoin sänkyä, eikä se ollut märkä. Menin kuitenkin tarkastamaan tilannetta. Vessan lattialla huomasin pieniä pisaroita. Niin pieniä, ettei niistä ottanut selkoa. Tassuttelin edes takaisin ja lopulta en keksinyt mistä muustakaan voisi olla kyse. HC heräsi kolmanteen huutoni ja tuli ihmettelemään tassutteluani. Hetken päästä vettä valui jo jalkoja pitkin tehden pieniä lammikoita. Vaaleanpunaisia lammikoita. Minä pelästyin, että kaikki ei ole kunnossa. Onko vedessä verta mukana?

Tässä vaiheessa olimme jo soittaneet synnärille monta kertaa, eikä kukaan vastannut. Googletin lapsiveden värin ja sain huomata, että normaali vesi on joko kirkasta tai vaaleanpunaista. Oli aika epätodellinen olo.

Ensimmäinen supistus oli kova ja kipeä. Soittelun välissä kävin suihkussa, kuivasin tukan ja pakkailin hiukan tavaroita. Supistuksia tuli usein ja se jännitti mua. HC kellotti aikoja. Me soitettiin synnärille ja soitettiin ja soitettiin. Aloin toden teolla hermostua! Yritin soittaa myös toiseen sairaalaan ja kysyä, tietävätkö he meidän sairaalan tilanteesta. Sieltäkään ei vastattu!! Minä aloin jo hermoilla HC:lle, että me kyllä lähdetään kohta, vaikka kukaan ei vastaisikaan. Muistin perhevalmennuksesta, että ensisynnyttäjän tulisi lähteä sairaalaan kun supistusten väli on 6-10min. ja se oli jo saavutettu.

Puolentoistatunnin hermoilun jälkeen sain lopulta ensiavun päivystyksestä jonkun kiinni. Soitin sieltä saatuun numeroon ja heti minulle vastattiin synnytysosastolta. Kätilö kyseli, millaisia supistukseni olivat ja juuri silloin supisti kovaa. Kätilö jätti kyselyt siihen paikkaan ja totesi vain: "Lähtekää tulemaan!

Minä istuin kipeänä eteisen penkillä ja odotin tuskaisena HC:ta. Pikkaisen otti aivoon, kun toinen söi vielä rauhassa aamupalaleipää, pakkaili kamoja, pesi hampaat, kasteli kukkia, avasi astianpesukoneen.. Minä olisin halunnut olla jo menossa. Pelotti, että lapsi syntyy matkalla. Toisaalta HCn rauhallisuus toi minullekin turvaa. Viimein me pääsimme lähtemään. Minä talutin supistellen koiraa autoon ja HC kantoi koiran, minun, vauvan, oman ja kameran laukun.

Matkalla supisteli, mutta pidemmällä välillä. Jätimme koiran HC:n vanhemmille ja HCn äiti tsemppasi minua kovasti, arvellen kyllä, ettei synnytys voi olla vielä pitkällä koska voin istua aloillani autossa. Siitä suuntasimme suoraan sairaalaan.

Synnytysosastolla meidät ohjattiin vastaanottohuoneeseen, jossa kipusin hoitopöydälle ja kätilö asensi mahani päälle anturit. Pöydällä oli todella paha olla, anturit painoivat supistelevaa vatsaa ja selkää särki. Aika tuntui pitkältä. Lopulta kätilö tuli ja tarkasti vielä kohdunsuun tilanteen. Kuusi senttiä!! Uskomatonta ja helpottavaa. Oltiin jo pitkällä. Vaihdoin sairaalavaatteisiin ja annoin koruni HClle, joka heti tiputti sormukseni ja seuraava operaatio olikin sitten sen metsästys.

Villasukat jalassa tassuttelin kohti synnytyssalia jännittyneenä. Sängylle päästyäni minulle asennettiin tippa, vauvan pääanturi ja vatsan päälle anturit. Kätilö neuvoi myös ilokaasun käytön, joka oli jännittänyt minua kovasti. Pelkäsin, että oksennan tai menen aivan sekaisin. Kivut olivat jo kuitenkin niin kovat supistuksen aikana, että en enää välittänyt miettiä vaan kokeilin rohkeasti. Se auttoikin ja vei vihlonnalta suurimman kärjen. Tasaiseen tahtiin maskiin hengitys auttoi myös. Tässä vaiheessa omat muistikuvat ovat aika hämärät. Olin niin kipeä, etten pystynyt puhumaan ja vaivuin jonnekin kauas. Kuulin kätilön ja HCn äänet hämärästi. Pystyin kyllä vastaamaan myöntävästi, kun kysyttiin epiduraalia.

Anestesialääkärin saavuttua HC ja kätilö nostivat minut kyljelleen sängyn reunalle, koska en kyennyt enää itse liikkumaan. Minua varoitettiin olemaan liikkumatta kun lääkäri pistää selkääni. Eikös juuri silloin tulut iso supistus ja yritin tavoittaa maskia heilumatta. Kun lääke alkoi vaikuttaa palasin tähän maailmaan. Tunsin supistukset, mutta pystyin ajattelemaan ja toimimaan samalla. Epin jälkeen meni 30-40min, kun minua rupesi ponnistuttamaan. Taisi olla viimeisiä hetkiä lääkkeen saamiseksi.

HC oli vieressäni kokoajan ja katsoi, että kaikki menee niinkuin pitää. Tiesin, että voin  keskittyä täysin omaan osaani, koska hän pitäisi minusta huolta ja ymmärtäisi mitä tilanteessa todella tapahtuu. HC antoi vettä ja soitti musiikkia, seurasi supistuksia monitorilta. Kun en voinut olla enää ponnistamatta, hän soitti kätilön paikalle.

Kätilö totesi minun olevan täysin auki ja, että seuraavalla supistuksella aletaan ponnistamaan. HCtä hän kehoitti pitämään jalkaani. Kummatkin auttoivat ja olivat rauhallisia. Minä ponnistin minkä jaksoin. Välissä ponnistimme jakkaralta, jossa sain olla ikäänkuin HCn sylissä. Loppuvaiheeseen siirryttiin takaisin sängylle. Kivut olivat kovat, mutta tiesin jaksavani. Yllättävän nopeasti tuli vaihe, jolloin piti hellittää ponnistusta, koska pää oli syntymässä. Pian koko tyttö oli parkuen ulkona ja nostettiin syliini. Voi sitä tunnetta. Itku tuli ja kipu unohtui sen koomin. Pieni ja tahmainen, maailman kaunein rääpäle hengitti paitani sisällä. Meistä oli tullut äitejä. <3

Jatkan seuraavalla kerralla synnytysosastolla olosta. Nyt tuo pieni rakas rääpäle itkee nälkäänsä.
Palataan!

-A-

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Synnytyskertomus HC:n mukaan

14.6.2014

Heräsin sikeästä unesta, kun A huusi vessasta. Katsoin kelloa, se näytti kolmea. Nousin nopeasti ja menin katsomaan mistä oli kyse. A sanoi, että hän taitaa vuotaa lapsivettä ja ajattelin, että nyt mua juksataan. A käveli muutaman askeleen eteisessä ja lattialle tippui vesitippoja, jotka mä pyydin pois. Ei se muuta voinut olla, lapsivettä se oli. Ensimmäinen ajatus mikä päähän putkahti oli, että eihän vauvan nyt vielä pitänyt syntyä ja seuraavaksi tuli semmonen hihkuva innostus, nytkö se tosiaan tapahtuu?! :D

Päätettiin soittaa sairaalaan ja mä hölmö ehdotin, että mentäis vielä hetkeks nukkumaan. Kävin mahallani sängyssä ja nousin samointein ylös, kun A totesi ettei tässä nyt enää mitään nukuta. Sairaalan numerosta ei vastattu ja me alettiin valmistautua lähtöön. Klo 3.45 tienoilla A:lle tuli ensimmäinen kipeä supistus ja siitä lähtien niitä tuli säännöllisesti 6-10 minuutin välein. Me molemmat käytiin suihkussa, kasailtiin kamoja kasaan, mä kastelin kukat ja pesin astianpesukoneenkin pikaohjelmalla. Siinä kaiken touhun lomassa me soitettiin sairaalaan yhä uudestaan ja uudestaan, ihmetellen miksi siellä ei vastata. Ei uskallettu vaan lähteä, kun ei tiedetty oliko siellä tilaa tai joku akuutti tilanne meneilläään. Puolentoista tunnin soittelun jälkeen A soitti sairaalamme päivystykseen ja sai sieltä toisen numeron synnärille. A:lle vastattiin synnäriltä heti ja sanottiin, että lähtekää vaan tulemaan.

Viideltä lähdettiin kotoa ja matkalla soitin mun äidille, että nyt ollaan synnyttämään matkalla ja tuodaan koira. Äiti oli kumman pirteä eikä lainkaan kiukkuinen, kuten tavallisesti jos hänet herättää uniltaan :D Ajoimme vanhempieni talon pihaan ja äiti tuli ulos vastaan. Äiti kävi autossa silittämässä A:n olkapäätä ja tsemppaamassa.

Puoli kuudelta olimme sairaalalla ja kätilö otti meidät vastaan. A laitettiin käyrille ja kätilö totesi sen minkä me jo tiesimmekin, että säännöllisiä kipeitä supistuksia tuli tasaiseen tahtiin. Klo 6 tienoilla kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi A:n olevan jo 6cm auki. A puki päälleen sairaalan vaatteet ja saimme luvan siirtyä synnytyssaliin. A oli siinä kohdin sen verran kipeä, ettei halunnut, että häntä kosketaan. Silittely eikä muu vastaava tuntunut siinä kohdin ollenkaan hyvältä. Siinä samalla selvisi myös miksi puhelimeen ei oltu vastatattu. Synnärin puhelinnumero oli vasta vaihtunut, eikä soitonsiirto vanhasta numerosta uuteen ollutkaan toiminut. Sinällään kurja homma, mutta onneksi tuosta ei meille mitään haittaa kuitenkaan ollut.

Salissa kätilö neuvoi A:lle ilokaasun käytön. A oli etukäteen jännittänyt, että ilokaasu tekisi hänelle huonon olon, mutta ei. A käytti kaasua kuin vanha tekijä. Aina supistuksen tullen otti maskin ja hengitteli rauhassa, ja supistuksen loputtua lopetti. Ilokaasusta tuntui olevan apua. Ennen epiduraalia A oli hieman tokkurainen kivusta ja kaasusta, ja silmät muljuivat päässä. Näin, että A:han sattui ja se tuntui hieman kurjalta. Se taisi oikeastaan olla ainoita hetkiä, kun musta tuntui synnytyksen aikana vähänkään pahalta. A oli jotenkin niin varman ja vakaan oloinen koko synnytyksen ajan.

Kätilö asetti vauvan päähän päähän anturin, jota hän ei kuitenkaan saanut toimimaan. Tämän vuoksi kätilö viritteli vielä vatsan päälle anturit seuraamaan tilannetta.

Jossain vaiheessa synnytyssaliin tultaessa mä kaivoin laukusta kameran ja siitä oli akku loppu. Olin viime käytön jälkeen epähuomiossa jättäny sen ilmeisesti päälle. Onneks huomasin sen ajoissa ja oli laturi matkassa, koska muten olisi harmittanut. Lisäksi kaivoin laukusta lapun, jonka olimme etukäteen täyttäneet ja annoin sen kätilölle luettavaksi. Lappu koski toivomuksia ja tuntemuksia synnytykseen liittyen, ja myös tiedon siitä, että minä olen syntyvän lapsen toinen äiti, ja jos A:lle sattuu synnytyksessä jotakin, niin minä tulisin tällöin huolehtimaan vauvasta. Ilman paperiakin kätilö kohteli meitä kyllä tosi hyvin, ja kuin ketä tahansa muutakin pariskuntaa.

Kätilö kysyi, että olisiko A halunnut ammeeseen, kun sen olimme siihen esitietolomakkeeseen toiveeksi laittaneet. Tilaisuuden tullen se ei tuntunutkaan A:sta hyvältä ja mielekkäältä vaihtoehdolta. A ei voinut kuvitellakaan siirtyvänsä sängyltä mihinkään. Pian tämän jälkeen kätilö ehdottikin epiduraalia ja A tahtoi sen, niinkuin olimme etukäteen puhuneetkin. Klo 6.40 lääkäri kävi laittamassa epiduraalin. Siinä epin laiton jälkeen lääkäri hetken seurasi A:n vointia ja kyseli puutuvatko jalat, onko jaloissa kuumotusta.. A:n jalkoja kuumotti. Lääkäri ei pitänyt tätä hyvänä merkkinä. Sai kuitenkin huokaista helpotuksesta, kun sanoin että " Ei se kumma ole jos kuumottaa, kun on peiton alla villasukat jalassa." Sukat sittemmin riisuttiin kyllä :D

Jotain A siinä vitsailikin epin laiton jälkeen, kun kivut helpottivat. Mä nauroin kätilölle, että nyt se alko vitsailemaan, vaikka oli ehdottomasti kieltänyt mua vitsailemasta tai jekkuilemasta mitään. :D A:takin nauratti. Näin jälkeenpäin meistä kumpikaan ei edes muista mille me naurettiin.

Klo 7 tienoilla A:ta alkoi ponnistuttaa. Kätilö neuvoi A:ta läähättämään ponnistuksen tunteen pois kuin koira. Samaan aikaan oli vuoronvaihdon aika. Kätilö toivotti meille tsemppiä ja sanoin homman olevan hyvällä mallilla, ja lähti antamaan raporttia aamuvuoroon tulevalle kätilölle.

Aamuvuoron kätilö tuli tervehtimään ja hän oli myös heti ensivaikutelman perusteella mukava, kuten edellinenkin kätilö. Oli tärkeää, että A tunsi kätilön olevan turvallinen ja luotettava. Kätilö ihmetteli miksi vauvan päässä oleva anturi ei toiminut ja päätti laittaa toisen. Sieltä vauva oli tuloillaan kaksi piuhaa päässään, ihan kuin joku sarvipää. :D Kätilö jätti meidät vielä hetkeksi kaksin ja käski soittaa kelloa, kun ponnistamisen tunne kävisi ylivoimaiseksi. Mä siinä sitten silittelin A:n päätä, kerroin kuinka hienosti kaikki on mennyt.. soitin puhelimesta musiikkia ja juotin pillillä A:lle vettä, kun A:n suu kuivui ja koko ajan janotti.

Klo 7.30 tienoilla soitin kelloa. A tunsi pakottavaa tarvetta ponnistaa. Kätilö tuli paikalle ja tarkasti siinä kohdin tilanteen alakerrasta. A oli 10cm auki. Itse kävin siinä kohtaa vessassa, kun ajattelin sen vielä olevan turvallista, enkä varmasti missaa mitään :D  Kätilö ohjeisti A:lle kunka supistuksen tullessa kuuluisi ponnistaa, ja että jokaisella ponnistuksella lapsi olisi lähempänä syntymää. Kätilö ehdotti A:lle myös ponnistamista jakkaralla. Se oli etukäteen ollut A:lle totaalinen nounou, eikä A innostunut siitä heti kätilönkään sitä ehdottaessa. Kätilö kuitenkin kertoi, kuinka siinä pääsee hyvässä asennossa ponnistamaan ja mä rohkaisin kokeilemaan, ja sanoin että pääseehän siitä aina pois. A suostui kokeilemaan. Niin mä sitten kätilön kanssa avustin A:n istumaan synnytysjakkaralle ja asettauduin itse tuolille istumaan A:n taakse. A nojasi muhun, ja painoi ponnistaessa käsivarsiaan mun reisiä vasten, ja mä jännitin pohkeillani vastaan, puristin A:n käsivartta ja tsemppasin kovasti. Supistuksen laannuttua ja ponnistusten välillä silittelin A:n selkää ja hieroin hartioita. Siinä sitten jokunen kerta ponnisteltiin. Jossain kohtaa kätilö kysyi halusiko A synnyttää jakkaralla vai sängyllä. Kätilö sanoi, että sängyllä olisi helpompi avittaa syntymää ja niin me päädyimme nousemaan jakkaralta sängylle.

Pidin A:n toisesta jalasta ja kädestä kiinni aina kun ponnistettiin ja kerroin kuinka hienosti menee, ja että vauvan päässä olevat anturin narut liikkuvat ulos ponnistettaessa. Jossain vaiheessa vauvan päälaki alkoi pilkottamaan ja näin, että vauvalla on tukkaa. Mä kerroin A:lle, että vauvalla on tukkaa. A oli varma, että juksaan, mutta vannoin etten juksaa ja että tää on ihan tosi juttu. :D (A oli itse vauvana aivan kalju, ja sen puolesta vähän oltiin varauduttu täysin kaljuun tapaukseen.) Kätilö ihmetteli miksi hihkuin hiuksista ja A oli epäuskoinen. Kerroin miksi ja kätilö sanoi "No mut onhan sulla paksu tukka". Jep, onhan mulla, mutta sinällään mulla ei oo mitään tekoa pikku-E:n tumman tuuhean tukan puolesta :D Siinä hetkessä tosin kohteliaasti myötäilin, että onhan mulla joo paksu tukka. x)

Mutta niin.. Niin se päälaki alkoi sieltä näkymään. Jokaisella ponnistuksella enemmän. Tässä kohtaa kätilö pyysi mua painamaan kelloa, jotta avustava kätilö tiesi saapua paikalle. Mä tsemppasin A:ta joka oli jaksanut todella hyvin koko synnytyksen ajan. Vauvan pää oli jo ihan tuloillaan. Kätilö kuitenkin pyysi vielä hieman odottamaan, että lapsi tulisi hallitusti eikä liika vauhdilla. A sai luvan ihan pienesti läähättää ja pian vauvan pää olikin puoliksi ulkona. Ja arvatkaapa mitä vauva teki.. Alkoi itkemään. Kätilö sanoi "Älä herranjumala nyt vielä itke, kun et oo vielä kunnolla syntynytkään" :D ja siitä sekunneissa meidän pieni tyttö oli kokonaisuudessaan ulkona. Klo 8.37 hän näki päivän valon <3

Se oli ihan uskomattoman mahtava hetki, elämäni paras. Meiltä molemmilta pääsi itku, onnesta. Olin ja olen A:sta ihan mahdottoman ylpeä, ja jos on vaan mahdollista niin tuolla hetkellä rakastuin vaimooni entistä syvemmin. Vauvaa olin odottanut suurella rakkaudella malttamattomana, mutta kyllä siinä hetkessä vielä entisestään sellainen lämmin tunne valtasi koko sisustan. Upeaa kerrassaan! <3

Sain leikata vauvan napanuoran ja vauva nostettiin A:n rinnalle. Mä olin heti kameran kanssa valmiina ottamaan kuvia. Pian A jo kysyikin, että laitoinko jo viestiä kaikille. En mä nyt niin nopsa sentään ollut :D Laitoin perheille ja lähimmille kavereille viestit, ja vielä soitinkin A:n äidille ja onnittelin tuoretta mummia. Eipä itkulta siinäkään vältytty. Vauva oli siinä rauhassa A:n paidan alla ja kätilö opasti vauvaa kohti rintaa. Pikkuinen otti jo kunnon imuotetta, mikä lupaili hyvää tulevaa ajatellen. Siinä sitten istukkakin hetkeä myöhemmin syntyi. Kätilö esitteli mulle napasuonet ja istukan rakenteen. Oli vallan mielenkiintoista, eikä näin sairaanhoitajana mikään tuollainen osannut edes ällöttää.

Kätilö myös kysyi meiltä mahdollisuudesta sille, että imettäisinkö minä jos hormonit tekisivät minulle tepposet. Se ei kuitenkaan itsestä tunnu luontevalta vaihtoehdolta, vaikkakin esimerkiksi kaksosten kanssa se olisi varsin oiva systeemi, kun kumpikin äiti pystyisi lapsia ruokkimaan. Lisäksi kätilö kyseli, että miten juridiikka nyt sitten kohdallamme menee ja kerroin kuinka adoptioprosessi pitää laittaa vireille, ja siinä sitten menee x-aikaa. Kätilö tuntui olevan jokseenkin pahoillaan, että byrokratia on kiusanamme, mutta eihän sille mitään mahda. Pakollinen paha.

Sitten oli ompelusten aika. A hieman repesi, onneksi ei pahasti. Kätilö joutui laittamaan jokusen tikin. Ompelun jälkeen oli mun vuoro ottaa vauva hoiviini. Avustava kätilö mittasi ja punnitsi vauvan mun kanssa. Kysyi olenko paljon vauvoja hoitanut, ja kun kerroin, että pienempiä sisaruksia on tullut hoidettua niin katseli vain päältä kun kylvetin pikkuista ensi kerran. A pääsi siinä samalla suihkuun.

Vauvan kylvetyksen jälkeen sain vauvan kenguru hoitoon paitani alle ja asettauduin keinutuoliin istumaan. Sitten meille tarjoiltiin aamupalaa, ja kilisteltiin perheemme kunniaksi Pommacia :)

Joskus 10.30 tienoilla sitten siirryimme osaston puolelle ihmettelmään pientä rakkauspakkaustamme. A oli todella reipas ja virkeä. Sanoi jaksavansa ottaa vieraita vierailuajalla (18-19) vastaan ja niimpä mun perhe sekä A:n vanhemmat oli tulossa. A:n vanhemmat ajoivat tunnin vierailuajan tähden 400km edes takaisin. Oli se vaan niin hellyyttävää nähdä kaikki meidän rakkaat haltioituneina meidän ihmeestä <3

Itselläni oli syntymäpäivä 15.6 ja kyllä voin sanoa, että tämä 14.6 etukäteen saatu 26-vuotis lahja-aarteeni löi pöydältä kaikki aiemmat ja ehkä myös tulevatkin syntymäpäivät huikeudellaan.  <3

-HC-


perjantai 20. kesäkuuta 2014

Viikko sitten

Viikko sitten perjantaina olimme aivan varmoja, että lapsemme antaa odotuttaa itseään vielä kauan. Olin voinut koko viikon todella ihmeellisen hyvin. Kävellyt kaupungilla ja käynyt rannalla. Kahtena yönä meillä oli yövieraita. Perjantaipäivä meni kiukutellessa. Olin aivan hirvittävän äkäinen! Joka asia ärsytti ja haastoin riitaa milloin mistäkin pikkujutusta. Illaksi tosin odotin ihania vieraita. Kummipoikani perheineen tuli illalla käymään Kreikan matkalta palattuaan.

Nämä ihanat ystävämme kertoivat, että he olivat riidelleet mm. kalapuikoista sinä päivänä kuin kummipoikani syntyi vuosi sitten. Perheen isä kehoitti meitä vitsaillen riitelemään lisää, jotta synnytys käynnistyisi. Noh, eihän me enää mitään riidelty. Mutta olipa se yllätys kun synnytys sitten yöllä käynnistyikin!! Vinkiksi muillekin odottajille, että jos olo alkaa käydä tukalaksi niin riidelkää ihmeessä! :D

Meillä on mennyt kotona nyt ihan mukavasti! Kahden hankalamman yön jälkeen viimeyö meni aivan nappiin ja ainakin minä olen ollut reippaana. HC saapuu juuri kotiin 12 tunnin työpäivän jälkeen ja veikkaan, ettei ole yhtä pirteä. Meidän Pikku E on aivan valloittavan suloinen, emmekä saa silmiämme irti hänestä. Puhelimen muistissa on jo miljoona kuvaa jokaisesta tähän asti ilmaantuneesta ilmeestä. <3 Tänä aamuna pääsi onnen itku toisen ihanasta vahinkohymystä. Itkua on myös pidättäminen, kun HC kujertaa vauvalle ja hymyilee pohjatonta onnellista hymyä ja rakkautta vauvaa kohtaan. Nyt tuntuu uskomattomalle, miten sitä raskauden aikana viitsi valittaa yhtään mistään...


Hyvää juhannusta kaikille! :)

-A-

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Eka kerta

Tänään me ekan kerran vaunuiltiin ja meillä oli myös eka neuvola. Pikku E on vielä kovin pieni, eikä ajateltu suuremmin vielä pariin viikkoon ulkoilla, mutta kun neuvola on tuossa ihan vieressä ja A:n on hieman tukala autossa istua niin päädyimme kärryttelemään. Olipahan säätöä se meidän lähtö :D Vauva heräsi hiukan ennen neuvolaan lähtöä ja tissitteli pikaisesti. Sitten olikin jo pieni kiirus ja meni itkuiseksi matka. Onneksi ei ollu pitkä matka ja pikkuinen pääsi pian uudelleen syömään. Meidän tyttö osaa kyllä kertoa, koska maitoa on saatava. Muutoin hän on tyytyväinen, eikä ole vielä ainakaan suuremmin itkeskellyt.

Neuvolassa kaikki meni kivasti. Vauvan paino oli noussut 100g ja painoa tänään oli 3080g. Iho on siisti ja heijasteet yms. oli ok. Oli myös kiva nähdä meidän omaa neuvolatätiä, joka on tosi symppis tyyppi ja oli aidosti kovin iloinen meidän puolesta. Seuraava käynti sitten on ensi viikolla.



Kotimatkalla pysähdyttiin ohikulku matkalla hakemaan eräästä leivontatarvikkeita myyvästä liikkeestä jäätelömuotit, joita olimme aiemmin käyneet kyselemässä ja nyt ne olivat saapuneet. Edellisellä kerralla mukava myyjä kysyi, koska vauva syntyy ja emmehän me osanneet sanoa. Nyt hän oli todella ilahtunut ja äimisteli kuinka A on liikenteessä, vaikka on juuri synnyttänyt. Vauvaa emme vaunuista esitelleet, mutta muutaman valokuvan näytin ihastelevalle tädille. Hän uskaltautui kysymään meiltä suoraan ja hieman kyllä pahoitteli kysymystään, että olemmeko me molemmat nyt sitten lapsen äitejä. Kerroimme asianlaidan ja hän oli kovin mielissään, että meillä on ollut mahdollisuus saada lapsi ja perustaa perhe. Oli hauska kuinka täysin tuntematon ihminen oli niin vilpittömän iloinen puolestamme.

Oli vallan hauska eka kerta vaunutella ja neuvolassa. Nyt tää äippä suuntaa vaipan vaihtoon ja A valmistautuu maitotarjoiluun :D

-HC-

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Kotona ollaan

A ja pikkuinen pääsivät tänään jo kotiin, vaikka vauvan paino oli laskenut muutaman kymmenen gramman alle sallitun. Tänään puntari näytti 2978g. Syöttöpunnitukset kuitenkin osoittivat että kyllä sitä maitua tulee, mutta toinen pää myös purkaa aika hyvään tahtiin :D heh Mutta joo.. Tässä sitä on ilta ihmetelty meininkejä ja pääsi Hipsterikin nuuskuttelemaan uutta tulokasta. Kivasti on kaikki mennyt ja kovasti on vierailu buukkauksia odottamassa. Keskiviikkona on jo ensimmäinen neuvola käyntikin.

Kiitos kaikille onnitteluista! :) Me palataan asiaan kun keritään ja jaksetaan :)


-HC-

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Hän on täällä!!

Klo 8.37 rakas kymmenen pisteen tyttäremme näki päivänvalon. Painoa 3280g ja pituutta 50cm. Synnytys eteni nopeasti ja hienosti. Olemme mahdottoman onnellisia! <3

-HC&A-

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Kuulumisia

Olin koko viime viikon töissä ja siksipä olen saanut tämän viikon lomailla. Alkuviikoksi keksittiin ohjelmaksi pyytää pikkusiskoni yhdeksi yöksi meille ja kummityttöni toiseksi. Teinin kanssa kävimme kirpparikierroksella, pelasimme korttia, keskustelimme ihastumisista ja sukupuolirooleista.. Teini sai myös luvan mennä meiltä ensimmäisen kerran Helsinkiin kavereidensa kanssa. Pidin puhuttelun käyttäytymisestä, ja siitä ettei kenenkään vieraan matkaan lähdetä, ja jos jotain töpeksintää tapahtuu niin soittaa ensin minulle eikä meidän äidille :D Muistutin myös ettei kello kahdeksan kotiinmeno ajasta enää myöhemmin keskustella, sillä äitimme ei pidä vedätyksestä. A:lle naureskelin, että mieti.. tämä meitä odottaa 13-vuoden päästä. Hurjaa!

Teinin vierailun jälkeen saimme vieraaksemme 7-vuotiaan kummityttöni. Hänen kanssaan puistoiltiin, pelattiin, käytiin uimassa.. Illalla tuli väsymyksestä nauruhepuli ja nukkumaan mennessä luin iltasaduksi Ikioma perheeni-kirjan. Toinen oli niin suloinen, kun nukahti lukemiseeni. Itse en heti saanut unta, kun kuuntelin pienen tuhinaa ja önähtelyä unissaan. Ja taas A:n kanssa mietimme, että tämä meitä pian odottaa.. kuuntelemme pienen oman rakkauspalleromme tuhinaa.



Rakkauspallerosta puheenollen.. Odottaminen on käynyt malttamattomaksi. Joka päivä odotan supistuksia tai edes jotain merkkejä lähenevästä syntymästä, eikä mitään! Ei niin mitään.. Pari viikkoa sitten olin varma, että lapsi syntyy ennen aikojaan, kun A:lla oli niin voimakkaita supistuksia.    Olen kyllä tilannut vauvan itselleni syntymäpäivälahjaksi, ja on tässä vielä pari päivää aikaa toimitukselle ;)

Mutta joo.. Lapsellisen alkuviikon jälkeen me ollaan oltu kaksin kotona pitämässä sadetta. Ollaan katsottu leffa, pelattu korttia, askarreltu, ommeltu ja neulottu.. Tänään illalla odotamme taas vieraita, ja huomenna mennään parhaankaverini kera synttärilounaalle. Onneksi ajankulumiseksi tekemistä
riittää.



Semmosia meille. Odotus jatkuu.. Hyvää viikonloppua kaikille! :)

-HC-

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Pieni potilas

Koiramme sairastui ripuliin ja oksenteli helatorstain jälkeisenä perjantaina. Tätä edeltävästi olin puistolenkillämme kaivanut sen suusta lihapullan. Se saattoi olla myrkytetty tai sitten kumma sattuma. Ripulointi jatkui ja sunnuntaina se muuttui veriseksi. Olin jo lauantaina soittanut eläinlääkärille joka antoi kotihoito ohjeet ja käski seuraamaan tilannetta. Sunnuntaina sitten menimme lääkäriin. Koira oli kuivunut ja hieman lämmin. Oltiin tiputuksessa hetki ja saatiin lääkearsenaali kotiin.


Jo päivässä koira oli parempi ja voi sitä iloa, kun Hipsteri pääsi kylppäri karanteenista pois. Raukka kun joutui olemaan siellä ja pääsi vain ulos, koska olisi muuten ollut siinä itsessään pian koko kämppä.

Nyt taudista on kulunut viikko ja Hipsteri on entisellään, eikä lääkkeitäkään enää tarvitse popsia.


-HC-