Synnytyksestä on nyt melkein kaksi viikkoa. Aika on mennyt nopeasti! Meillä on käynyt kamalasti vieraita ihastelemassa Pikku E:tä, jota olemme ylpeydellä esitelleet! <3 Väsymys painaa, mutta ei se haittaa. :) HC kertoi jo edellisessä postauksessa meidän synnytyskertomuksen, mutta ajattelin hiukan avata asiaa myös synnyttäjän näkökulmasta.
Yöllä heräsin kovaan vatsan vihlaisuun, jonka jälkeen tunsin kuin jotain plopsahti. Katsoin sänkyä, eikä se ollut märkä. Menin kuitenkin tarkastamaan tilannetta. Vessan lattialla huomasin pieniä pisaroita. Niin pieniä, ettei niistä ottanut selkoa. Tassuttelin edes takaisin ja lopulta en keksinyt mistä muustakaan voisi olla kyse. HC heräsi kolmanteen huutoni ja tuli ihmettelemään tassutteluani. Hetken päästä vettä valui jo jalkoja pitkin tehden pieniä lammikoita. Vaaleanpunaisia lammikoita. Minä pelästyin, että kaikki ei ole kunnossa. Onko vedessä verta mukana?
Tässä vaiheessa olimme jo soittaneet synnärille monta kertaa, eikä kukaan vastannut. Googletin lapsiveden värin ja sain huomata, että normaali vesi on joko kirkasta tai vaaleanpunaista. Oli aika epätodellinen olo.
Ensimmäinen supistus oli kova ja kipeä. Soittelun välissä kävin suihkussa, kuivasin tukan ja pakkailin hiukan tavaroita. Supistuksia tuli usein ja se jännitti mua. HC kellotti aikoja. Me soitettiin synnärille ja soitettiin ja soitettiin. Aloin toden teolla hermostua! Yritin soittaa myös toiseen sairaalaan ja kysyä, tietävätkö he meidän sairaalan tilanteesta. Sieltäkään ei vastattu!! Minä aloin jo hermoilla HC:lle, että me kyllä lähdetään kohta, vaikka kukaan ei vastaisikaan. Muistin perhevalmennuksesta, että ensisynnyttäjän tulisi lähteä sairaalaan kun supistusten väli on 6-10min. ja se oli jo saavutettu.
Puolentoistatunnin hermoilun jälkeen sain lopulta ensiavun päivystyksestä jonkun kiinni. Soitin sieltä saatuun numeroon ja heti minulle vastattiin synnytysosastolta. Kätilö kyseli, millaisia supistukseni olivat ja juuri silloin supisti kovaa. Kätilö jätti kyselyt siihen paikkaan ja totesi vain: "Lähtekää tulemaan!
Minä istuin kipeänä eteisen penkillä ja odotin tuskaisena HC:ta. Pikkaisen otti aivoon, kun toinen söi vielä rauhassa aamupalaleipää, pakkaili kamoja, pesi hampaat, kasteli kukkia, avasi astianpesukoneen.. Minä olisin halunnut olla jo menossa. Pelotti, että lapsi syntyy matkalla. Toisaalta HCn rauhallisuus toi minullekin turvaa. Viimein me pääsimme lähtemään. Minä talutin supistellen koiraa autoon ja HC kantoi koiran, minun, vauvan, oman ja kameran laukun.
Matkalla supisteli, mutta pidemmällä välillä. Jätimme koiran HC:n vanhemmille ja HCn äiti tsemppasi minua kovasti, arvellen kyllä, ettei synnytys voi olla vielä pitkällä koska voin istua aloillani autossa. Siitä suuntasimme suoraan sairaalaan.
Synnytysosastolla meidät ohjattiin vastaanottohuoneeseen, jossa kipusin hoitopöydälle ja kätilö asensi mahani päälle anturit. Pöydällä oli todella paha olla, anturit painoivat supistelevaa vatsaa ja selkää särki. Aika tuntui pitkältä. Lopulta kätilö tuli ja tarkasti vielä kohdunsuun tilanteen. Kuusi senttiä!! Uskomatonta ja helpottavaa. Oltiin jo pitkällä. Vaihdoin sairaalavaatteisiin ja annoin koruni HClle, joka heti tiputti sormukseni ja seuraava operaatio olikin sitten sen metsästys.
Villasukat jalassa tassuttelin kohti synnytyssalia jännittyneenä. Sängylle päästyäni minulle asennettiin tippa, vauvan pääanturi ja vatsan päälle anturit. Kätilö neuvoi myös ilokaasun käytön, joka oli jännittänyt minua kovasti. Pelkäsin, että oksennan tai menen aivan sekaisin. Kivut olivat jo kuitenkin niin kovat supistuksen aikana, että en enää välittänyt miettiä vaan kokeilin rohkeasti. Se auttoikin ja vei vihlonnalta suurimman kärjen. Tasaiseen tahtiin maskiin hengitys auttoi myös. Tässä vaiheessa omat muistikuvat ovat aika hämärät. Olin niin kipeä, etten pystynyt puhumaan ja vaivuin jonnekin kauas. Kuulin kätilön ja HCn äänet hämärästi. Pystyin kyllä vastaamaan myöntävästi, kun kysyttiin epiduraalia.
Anestesialääkärin saavuttua HC ja kätilö nostivat minut kyljelleen sängyn reunalle, koska en kyennyt enää itse liikkumaan. Minua varoitettiin olemaan liikkumatta kun lääkäri pistää selkääni. Eikös juuri silloin tulut iso supistus ja yritin tavoittaa maskia heilumatta. Kun lääke alkoi vaikuttaa palasin tähän maailmaan. Tunsin supistukset, mutta pystyin ajattelemaan ja toimimaan samalla. Epin jälkeen meni 30-40min, kun minua rupesi ponnistuttamaan. Taisi olla viimeisiä hetkiä lääkkeen saamiseksi.
HC oli vieressäni kokoajan ja katsoi, että kaikki menee niinkuin pitää. Tiesin, että voin keskittyä täysin omaan osaani, koska hän pitäisi minusta huolta ja ymmärtäisi mitä tilanteessa todella tapahtuu. HC antoi vettä ja soitti musiikkia, seurasi supistuksia monitorilta. Kun en voinut olla enää ponnistamatta, hän soitti kätilön paikalle.
Kätilö totesi minun olevan täysin auki ja, että seuraavalla supistuksella aletaan ponnistamaan. HCtä hän kehoitti pitämään jalkaani. Kummatkin auttoivat ja olivat rauhallisia. Minä ponnistin minkä jaksoin. Välissä ponnistimme jakkaralta, jossa sain olla ikäänkuin HCn sylissä. Loppuvaiheeseen siirryttiin takaisin sängylle. Kivut olivat kovat, mutta tiesin jaksavani. Yllättävän nopeasti tuli vaihe, jolloin piti hellittää ponnistusta, koska pää oli syntymässä. Pian koko tyttö oli parkuen ulkona ja nostettiin syliini. Voi sitä tunnetta. Itku tuli ja kipu unohtui sen koomin. Pieni ja tahmainen, maailman kaunein rääpäle hengitti paitani sisällä. Meistä oli tullut äitejä. <3
Jatkan seuraavalla kerralla synnytysosastolla olosta. Nyt tuo pieni rakas rääpäle itkee nälkäänsä.
Palataan!
-A-
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syntymä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syntymä. Näytä kaikki tekstit
perjantai 27. kesäkuuta 2014
sunnuntai 22. kesäkuuta 2014
Synnytyskertomus HC:n mukaan
14.6.2014
Heräsin sikeästä unesta, kun A huusi vessasta. Katsoin kelloa, se näytti kolmea. Nousin nopeasti ja menin katsomaan mistä oli kyse. A sanoi, että hän taitaa vuotaa lapsivettä ja ajattelin, että nyt mua juksataan. A käveli muutaman askeleen eteisessä ja lattialle tippui vesitippoja, jotka mä pyydin pois. Ei se muuta voinut olla, lapsivettä se oli. Ensimmäinen ajatus mikä päähän putkahti oli, että eihän vauvan nyt vielä pitänyt syntyä ja seuraavaksi tuli semmonen hihkuva innostus, nytkö se tosiaan tapahtuu?! :D
Päätettiin soittaa sairaalaan ja mä hölmö ehdotin, että mentäis vielä hetkeks nukkumaan. Kävin mahallani sängyssä ja nousin samointein ylös, kun A totesi ettei tässä nyt enää mitään nukuta. Sairaalan numerosta ei vastattu ja me alettiin valmistautua lähtöön. Klo 3.45 tienoilla A:lle tuli ensimmäinen kipeä supistus ja siitä lähtien niitä tuli säännöllisesti 6-10 minuutin välein. Me molemmat käytiin suihkussa, kasailtiin kamoja kasaan, mä kastelin kukat ja pesin astianpesukoneenkin pikaohjelmalla. Siinä kaiken touhun lomassa me soitettiin sairaalaan yhä uudestaan ja uudestaan, ihmetellen miksi siellä ei vastata. Ei uskallettu vaan lähteä, kun ei tiedetty oliko siellä tilaa tai joku akuutti tilanne meneilläään. Puolentoista tunnin soittelun jälkeen A soitti sairaalamme päivystykseen ja sai sieltä toisen numeron synnärille. A:lle vastattiin synnäriltä heti ja sanottiin, että lähtekää vaan tulemaan.
Viideltä lähdettiin kotoa ja matkalla soitin mun äidille, että nyt ollaan synnyttämään matkalla ja tuodaan koira. Äiti oli kumman pirteä eikä lainkaan kiukkuinen, kuten tavallisesti jos hänet herättää uniltaan :D Ajoimme vanhempieni talon pihaan ja äiti tuli ulos vastaan. Äiti kävi autossa silittämässä A:n olkapäätä ja tsemppaamassa.
Puoli kuudelta olimme sairaalalla ja kätilö otti meidät vastaan. A laitettiin käyrille ja kätilö totesi sen minkä me jo tiesimmekin, että säännöllisiä kipeitä supistuksia tuli tasaiseen tahtiin. Klo 6 tienoilla kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi A:n olevan jo 6cm auki. A puki päälleen sairaalan vaatteet ja saimme luvan siirtyä synnytyssaliin. A oli siinä kohdin sen verran kipeä, ettei halunnut, että häntä kosketaan. Silittely eikä muu vastaava tuntunut siinä kohdin ollenkaan hyvältä. Siinä samalla selvisi myös miksi puhelimeen ei oltu vastatattu. Synnärin puhelinnumero oli vasta vaihtunut, eikä soitonsiirto vanhasta numerosta uuteen ollutkaan toiminut. Sinällään kurja homma, mutta onneksi tuosta ei meille mitään haittaa kuitenkaan ollut.
Salissa kätilö neuvoi A:lle ilokaasun käytön. A oli etukäteen jännittänyt, että ilokaasu tekisi hänelle huonon olon, mutta ei. A käytti kaasua kuin vanha tekijä. Aina supistuksen tullen otti maskin ja hengitteli rauhassa, ja supistuksen loputtua lopetti. Ilokaasusta tuntui olevan apua. Ennen epiduraalia A oli hieman tokkurainen kivusta ja kaasusta, ja silmät muljuivat päässä. Näin, että A:han sattui ja se tuntui hieman kurjalta. Se taisi oikeastaan olla ainoita hetkiä, kun musta tuntui synnytyksen aikana vähänkään pahalta. A oli jotenkin niin varman ja vakaan oloinen koko synnytyksen ajan.
Kätilö asetti vauvan päähän päähän anturin, jota hän ei kuitenkaan saanut toimimaan. Tämän vuoksi kätilö viritteli vielä vatsan päälle anturit seuraamaan tilannetta.
Jossain vaiheessa synnytyssaliin tultaessa mä kaivoin laukusta kameran ja siitä oli akku loppu. Olin viime käytön jälkeen epähuomiossa jättäny sen ilmeisesti päälle. Onneks huomasin sen ajoissa ja oli laturi matkassa, koska muten olisi harmittanut. Lisäksi kaivoin laukusta lapun, jonka olimme etukäteen täyttäneet ja annoin sen kätilölle luettavaksi. Lappu koski toivomuksia ja tuntemuksia synnytykseen liittyen, ja myös tiedon siitä, että minä olen syntyvän lapsen toinen äiti, ja jos A:lle sattuu synnytyksessä jotakin, niin minä tulisin tällöin huolehtimaan vauvasta. Ilman paperiakin kätilö kohteli meitä kyllä tosi hyvin, ja kuin ketä tahansa muutakin pariskuntaa.
Kätilö kysyi, että olisiko A halunnut ammeeseen, kun sen olimme siihen esitietolomakkeeseen toiveeksi laittaneet. Tilaisuuden tullen se ei tuntunutkaan A:sta hyvältä ja mielekkäältä vaihtoehdolta. A ei voinut kuvitellakaan siirtyvänsä sängyltä mihinkään. Pian tämän jälkeen kätilö ehdottikin epiduraalia ja A tahtoi sen, niinkuin olimme etukäteen puhuneetkin. Klo 6.40 lääkäri kävi laittamassa epiduraalin. Siinä epin laiton jälkeen lääkäri hetken seurasi A:n vointia ja kyseli puutuvatko jalat, onko jaloissa kuumotusta.. A:n jalkoja kuumotti. Lääkäri ei pitänyt tätä hyvänä merkkinä. Sai kuitenkin huokaista helpotuksesta, kun sanoin että " Ei se kumma ole jos kuumottaa, kun on peiton alla villasukat jalassa." Sukat sittemmin riisuttiin kyllä :D
Jotain A siinä vitsailikin epin laiton jälkeen, kun kivut helpottivat. Mä nauroin kätilölle, että nyt se alko vitsailemaan, vaikka oli ehdottomasti kieltänyt mua vitsailemasta tai jekkuilemasta mitään. :D A:takin nauratti. Näin jälkeenpäin meistä kumpikaan ei edes muista mille me naurettiin.
Klo 7 tienoilla A:ta alkoi ponnistuttaa. Kätilö neuvoi A:ta läähättämään ponnistuksen tunteen pois kuin koira. Samaan aikaan oli vuoronvaihdon aika. Kätilö toivotti meille tsemppiä ja sanoin homman olevan hyvällä mallilla, ja lähti antamaan raporttia aamuvuoroon tulevalle kätilölle.
Aamuvuoron kätilö tuli tervehtimään ja hän oli myös heti ensivaikutelman perusteella mukava, kuten edellinenkin kätilö. Oli tärkeää, että A tunsi kätilön olevan turvallinen ja luotettava. Kätilö ihmetteli miksi vauvan päässä oleva anturi ei toiminut ja päätti laittaa toisen. Sieltä vauva oli tuloillaan kaksi piuhaa päässään, ihan kuin joku sarvipää. :D Kätilö jätti meidät vielä hetkeksi kaksin ja käski soittaa kelloa, kun ponnistamisen tunne kävisi ylivoimaiseksi. Mä siinä sitten silittelin A:n päätä, kerroin kuinka hienosti kaikki on mennyt.. soitin puhelimesta musiikkia ja juotin pillillä A:lle vettä, kun A:n suu kuivui ja koko ajan janotti.
Klo 7.30 tienoilla soitin kelloa. A tunsi pakottavaa tarvetta ponnistaa. Kätilö tuli paikalle ja tarkasti siinä kohdin tilanteen alakerrasta. A oli 10cm auki. Itse kävin siinä kohtaa vessassa, kun ajattelin sen vielä olevan turvallista, enkä varmasti missaa mitään :D Kätilö ohjeisti A:lle kunka supistuksen tullessa kuuluisi ponnistaa, ja että jokaisella ponnistuksella lapsi olisi lähempänä syntymää. Kätilö ehdotti A:lle myös ponnistamista jakkaralla. Se oli etukäteen ollut A:lle totaalinen nounou, eikä A innostunut siitä heti kätilönkään sitä ehdottaessa. Kätilö kuitenkin kertoi, kuinka siinä pääsee hyvässä asennossa ponnistamaan ja mä rohkaisin kokeilemaan, ja sanoin että pääseehän siitä aina pois. A suostui kokeilemaan. Niin mä sitten kätilön kanssa avustin A:n istumaan synnytysjakkaralle ja asettauduin itse tuolille istumaan A:n taakse. A nojasi muhun, ja painoi ponnistaessa käsivarsiaan mun reisiä vasten, ja mä jännitin pohkeillani vastaan, puristin A:n käsivartta ja tsemppasin kovasti. Supistuksen laannuttua ja ponnistusten välillä silittelin A:n selkää ja hieroin hartioita. Siinä sitten jokunen kerta ponnisteltiin. Jossain kohtaa kätilö kysyi halusiko A synnyttää jakkaralla vai sängyllä. Kätilö sanoi, että sängyllä olisi helpompi avittaa syntymää ja niin me päädyimme nousemaan jakkaralta sängylle.
Pidin A:n toisesta jalasta ja kädestä kiinni aina kun ponnistettiin ja kerroin kuinka hienosti menee, ja että vauvan päässä olevat anturin narut liikkuvat ulos ponnistettaessa. Jossain vaiheessa vauvan päälaki alkoi pilkottamaan ja näin, että vauvalla on tukkaa. Mä kerroin A:lle, että vauvalla on tukkaa. A oli varma, että juksaan, mutta vannoin etten juksaa ja että tää on ihan tosi juttu. :D (A oli itse vauvana aivan kalju, ja sen puolesta vähän oltiin varauduttu täysin kaljuun tapaukseen.) Kätilö ihmetteli miksi hihkuin hiuksista ja A oli epäuskoinen. Kerroin miksi ja kätilö sanoi "No mut onhan sulla paksu tukka". Jep, onhan mulla, mutta sinällään mulla ei oo mitään tekoa pikku-E:n tumman tuuhean tukan puolesta :D Siinä hetkessä tosin kohteliaasti myötäilin, että onhan mulla joo paksu tukka. x)
Mutta niin.. Niin se päälaki alkoi sieltä näkymään. Jokaisella ponnistuksella enemmän. Tässä kohtaa kätilö pyysi mua painamaan kelloa, jotta avustava kätilö tiesi saapua paikalle. Mä tsemppasin A:ta joka oli jaksanut todella hyvin koko synnytyksen ajan. Vauvan pää oli jo ihan tuloillaan. Kätilö kuitenkin pyysi vielä hieman odottamaan, että lapsi tulisi hallitusti eikä liika vauhdilla. A sai luvan ihan pienesti läähättää ja pian vauvan pää olikin puoliksi ulkona. Ja arvatkaapa mitä vauva teki.. Alkoi itkemään. Kätilö sanoi "Älä herranjumala nyt vielä itke, kun et oo vielä kunnolla syntynytkään" :D ja siitä sekunneissa meidän pieni tyttö oli kokonaisuudessaan ulkona. Klo 8.37 hän näki päivän valon <3
Se oli ihan uskomattoman mahtava hetki, elämäni paras. Meiltä molemmilta pääsi itku, onnesta. Olin ja olen A:sta ihan mahdottoman ylpeä, ja jos on vaan mahdollista niin tuolla hetkellä rakastuin vaimooni entistä syvemmin. Vauvaa olin odottanut suurella rakkaudella malttamattomana, mutta kyllä siinä hetkessä vielä entisestään sellainen lämmin tunne valtasi koko sisustan. Upeaa kerrassaan! <3
Sain leikata vauvan napanuoran ja vauva nostettiin A:n rinnalle. Mä olin heti kameran kanssa valmiina ottamaan kuvia. Pian A jo kysyikin, että laitoinko jo viestiä kaikille. En mä nyt niin nopsa sentään ollut :D Laitoin perheille ja lähimmille kavereille viestit, ja vielä soitinkin A:n äidille ja onnittelin tuoretta mummia. Eipä itkulta siinäkään vältytty. Vauva oli siinä rauhassa A:n paidan alla ja kätilö opasti vauvaa kohti rintaa. Pikkuinen otti jo kunnon imuotetta, mikä lupaili hyvää tulevaa ajatellen. Siinä sitten istukkakin hetkeä myöhemmin syntyi. Kätilö esitteli mulle napasuonet ja istukan rakenteen. Oli vallan mielenkiintoista, eikä näin sairaanhoitajana mikään tuollainen osannut edes ällöttää.
Kätilö myös kysyi meiltä mahdollisuudesta sille, että imettäisinkö minä jos hormonit tekisivät minulle tepposet. Se ei kuitenkaan itsestä tunnu luontevalta vaihtoehdolta, vaikkakin esimerkiksi kaksosten kanssa se olisi varsin oiva systeemi, kun kumpikin äiti pystyisi lapsia ruokkimaan. Lisäksi kätilö kyseli, että miten juridiikka nyt sitten kohdallamme menee ja kerroin kuinka adoptioprosessi pitää laittaa vireille, ja siinä sitten menee x-aikaa. Kätilö tuntui olevan jokseenkin pahoillaan, että byrokratia on kiusanamme, mutta eihän sille mitään mahda. Pakollinen paha.
Sitten oli ompelusten aika. A hieman repesi, onneksi ei pahasti. Kätilö joutui laittamaan jokusen tikin. Ompelun jälkeen oli mun vuoro ottaa vauva hoiviini. Avustava kätilö mittasi ja punnitsi vauvan mun kanssa. Kysyi olenko paljon vauvoja hoitanut, ja kun kerroin, että pienempiä sisaruksia on tullut hoidettua niin katseli vain päältä kun kylvetin pikkuista ensi kerran. A pääsi siinä samalla suihkuun.
Vauvan kylvetyksen jälkeen sain vauvan kenguru hoitoon paitani alle ja asettauduin keinutuoliin istumaan. Sitten meille tarjoiltiin aamupalaa, ja kilisteltiin perheemme kunniaksi Pommacia :)
Joskus 10.30 tienoilla sitten siirryimme osaston puolelle ihmettelmään pientä rakkauspakkaustamme. A oli todella reipas ja virkeä. Sanoi jaksavansa ottaa vieraita vierailuajalla (18-19) vastaan ja niimpä mun perhe sekä A:n vanhemmat oli tulossa. A:n vanhemmat ajoivat tunnin vierailuajan tähden 400km edes takaisin. Oli se vaan niin hellyyttävää nähdä kaikki meidän rakkaat haltioituneina meidän ihmeestä <3
Itselläni oli syntymäpäivä 15.6 ja kyllä voin sanoa, että tämä 14.6 etukäteen saatu 26-vuotis lahja-aarteeni löi pöydältä kaikki aiemmat ja ehkä myös tulevatkin syntymäpäivät huikeudellaan. <3
-HC-
Heräsin sikeästä unesta, kun A huusi vessasta. Katsoin kelloa, se näytti kolmea. Nousin nopeasti ja menin katsomaan mistä oli kyse. A sanoi, että hän taitaa vuotaa lapsivettä ja ajattelin, että nyt mua juksataan. A käveli muutaman askeleen eteisessä ja lattialle tippui vesitippoja, jotka mä pyydin pois. Ei se muuta voinut olla, lapsivettä se oli. Ensimmäinen ajatus mikä päähän putkahti oli, että eihän vauvan nyt vielä pitänyt syntyä ja seuraavaksi tuli semmonen hihkuva innostus, nytkö se tosiaan tapahtuu?! :D
Päätettiin soittaa sairaalaan ja mä hölmö ehdotin, että mentäis vielä hetkeks nukkumaan. Kävin mahallani sängyssä ja nousin samointein ylös, kun A totesi ettei tässä nyt enää mitään nukuta. Sairaalan numerosta ei vastattu ja me alettiin valmistautua lähtöön. Klo 3.45 tienoilla A:lle tuli ensimmäinen kipeä supistus ja siitä lähtien niitä tuli säännöllisesti 6-10 minuutin välein. Me molemmat käytiin suihkussa, kasailtiin kamoja kasaan, mä kastelin kukat ja pesin astianpesukoneenkin pikaohjelmalla. Siinä kaiken touhun lomassa me soitettiin sairaalaan yhä uudestaan ja uudestaan, ihmetellen miksi siellä ei vastata. Ei uskallettu vaan lähteä, kun ei tiedetty oliko siellä tilaa tai joku akuutti tilanne meneilläään. Puolentoista tunnin soittelun jälkeen A soitti sairaalamme päivystykseen ja sai sieltä toisen numeron synnärille. A:lle vastattiin synnäriltä heti ja sanottiin, että lähtekää vaan tulemaan.
Viideltä lähdettiin kotoa ja matkalla soitin mun äidille, että nyt ollaan synnyttämään matkalla ja tuodaan koira. Äiti oli kumman pirteä eikä lainkaan kiukkuinen, kuten tavallisesti jos hänet herättää uniltaan :D Ajoimme vanhempieni talon pihaan ja äiti tuli ulos vastaan. Äiti kävi autossa silittämässä A:n olkapäätä ja tsemppaamassa.
Puoli kuudelta olimme sairaalalla ja kätilö otti meidät vastaan. A laitettiin käyrille ja kätilö totesi sen minkä me jo tiesimmekin, että säännöllisiä kipeitä supistuksia tuli tasaiseen tahtiin. Klo 6 tienoilla kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi A:n olevan jo 6cm auki. A puki päälleen sairaalan vaatteet ja saimme luvan siirtyä synnytyssaliin. A oli siinä kohdin sen verran kipeä, ettei halunnut, että häntä kosketaan. Silittely eikä muu vastaava tuntunut siinä kohdin ollenkaan hyvältä. Siinä samalla selvisi myös miksi puhelimeen ei oltu vastatattu. Synnärin puhelinnumero oli vasta vaihtunut, eikä soitonsiirto vanhasta numerosta uuteen ollutkaan toiminut. Sinällään kurja homma, mutta onneksi tuosta ei meille mitään haittaa kuitenkaan ollut.
Salissa kätilö neuvoi A:lle ilokaasun käytön. A oli etukäteen jännittänyt, että ilokaasu tekisi hänelle huonon olon, mutta ei. A käytti kaasua kuin vanha tekijä. Aina supistuksen tullen otti maskin ja hengitteli rauhassa, ja supistuksen loputtua lopetti. Ilokaasusta tuntui olevan apua. Ennen epiduraalia A oli hieman tokkurainen kivusta ja kaasusta, ja silmät muljuivat päässä. Näin, että A:han sattui ja se tuntui hieman kurjalta. Se taisi oikeastaan olla ainoita hetkiä, kun musta tuntui synnytyksen aikana vähänkään pahalta. A oli jotenkin niin varman ja vakaan oloinen koko synnytyksen ajan.
Kätilö asetti vauvan päähän päähän anturin, jota hän ei kuitenkaan saanut toimimaan. Tämän vuoksi kätilö viritteli vielä vatsan päälle anturit seuraamaan tilannetta.
Jossain vaiheessa synnytyssaliin tultaessa mä kaivoin laukusta kameran ja siitä oli akku loppu. Olin viime käytön jälkeen epähuomiossa jättäny sen ilmeisesti päälle. Onneks huomasin sen ajoissa ja oli laturi matkassa, koska muten olisi harmittanut. Lisäksi kaivoin laukusta lapun, jonka olimme etukäteen täyttäneet ja annoin sen kätilölle luettavaksi. Lappu koski toivomuksia ja tuntemuksia synnytykseen liittyen, ja myös tiedon siitä, että minä olen syntyvän lapsen toinen äiti, ja jos A:lle sattuu synnytyksessä jotakin, niin minä tulisin tällöin huolehtimaan vauvasta. Ilman paperiakin kätilö kohteli meitä kyllä tosi hyvin, ja kuin ketä tahansa muutakin pariskuntaa.
Kätilö kysyi, että olisiko A halunnut ammeeseen, kun sen olimme siihen esitietolomakkeeseen toiveeksi laittaneet. Tilaisuuden tullen se ei tuntunutkaan A:sta hyvältä ja mielekkäältä vaihtoehdolta. A ei voinut kuvitellakaan siirtyvänsä sängyltä mihinkään. Pian tämän jälkeen kätilö ehdottikin epiduraalia ja A tahtoi sen, niinkuin olimme etukäteen puhuneetkin. Klo 6.40 lääkäri kävi laittamassa epiduraalin. Siinä epin laiton jälkeen lääkäri hetken seurasi A:n vointia ja kyseli puutuvatko jalat, onko jaloissa kuumotusta.. A:n jalkoja kuumotti. Lääkäri ei pitänyt tätä hyvänä merkkinä. Sai kuitenkin huokaista helpotuksesta, kun sanoin että " Ei se kumma ole jos kuumottaa, kun on peiton alla villasukat jalassa." Sukat sittemmin riisuttiin kyllä :D
Jotain A siinä vitsailikin epin laiton jälkeen, kun kivut helpottivat. Mä nauroin kätilölle, että nyt se alko vitsailemaan, vaikka oli ehdottomasti kieltänyt mua vitsailemasta tai jekkuilemasta mitään. :D A:takin nauratti. Näin jälkeenpäin meistä kumpikaan ei edes muista mille me naurettiin.
Klo 7 tienoilla A:ta alkoi ponnistuttaa. Kätilö neuvoi A:ta läähättämään ponnistuksen tunteen pois kuin koira. Samaan aikaan oli vuoronvaihdon aika. Kätilö toivotti meille tsemppiä ja sanoin homman olevan hyvällä mallilla, ja lähti antamaan raporttia aamuvuoroon tulevalle kätilölle.
Aamuvuoron kätilö tuli tervehtimään ja hän oli myös heti ensivaikutelman perusteella mukava, kuten edellinenkin kätilö. Oli tärkeää, että A tunsi kätilön olevan turvallinen ja luotettava. Kätilö ihmetteli miksi vauvan päässä oleva anturi ei toiminut ja päätti laittaa toisen. Sieltä vauva oli tuloillaan kaksi piuhaa päässään, ihan kuin joku sarvipää. :D Kätilö jätti meidät vielä hetkeksi kaksin ja käski soittaa kelloa, kun ponnistamisen tunne kävisi ylivoimaiseksi. Mä siinä sitten silittelin A:n päätä, kerroin kuinka hienosti kaikki on mennyt.. soitin puhelimesta musiikkia ja juotin pillillä A:lle vettä, kun A:n suu kuivui ja koko ajan janotti.
Klo 7.30 tienoilla soitin kelloa. A tunsi pakottavaa tarvetta ponnistaa. Kätilö tuli paikalle ja tarkasti siinä kohdin tilanteen alakerrasta. A oli 10cm auki. Itse kävin siinä kohtaa vessassa, kun ajattelin sen vielä olevan turvallista, enkä varmasti missaa mitään :D Kätilö ohjeisti A:lle kunka supistuksen tullessa kuuluisi ponnistaa, ja että jokaisella ponnistuksella lapsi olisi lähempänä syntymää. Kätilö ehdotti A:lle myös ponnistamista jakkaralla. Se oli etukäteen ollut A:lle totaalinen nounou, eikä A innostunut siitä heti kätilönkään sitä ehdottaessa. Kätilö kuitenkin kertoi, kuinka siinä pääsee hyvässä asennossa ponnistamaan ja mä rohkaisin kokeilemaan, ja sanoin että pääseehän siitä aina pois. A suostui kokeilemaan. Niin mä sitten kätilön kanssa avustin A:n istumaan synnytysjakkaralle ja asettauduin itse tuolille istumaan A:n taakse. A nojasi muhun, ja painoi ponnistaessa käsivarsiaan mun reisiä vasten, ja mä jännitin pohkeillani vastaan, puristin A:n käsivartta ja tsemppasin kovasti. Supistuksen laannuttua ja ponnistusten välillä silittelin A:n selkää ja hieroin hartioita. Siinä sitten jokunen kerta ponnisteltiin. Jossain kohtaa kätilö kysyi halusiko A synnyttää jakkaralla vai sängyllä. Kätilö sanoi, että sängyllä olisi helpompi avittaa syntymää ja niin me päädyimme nousemaan jakkaralta sängylle.
Pidin A:n toisesta jalasta ja kädestä kiinni aina kun ponnistettiin ja kerroin kuinka hienosti menee, ja että vauvan päässä olevat anturin narut liikkuvat ulos ponnistettaessa. Jossain vaiheessa vauvan päälaki alkoi pilkottamaan ja näin, että vauvalla on tukkaa. Mä kerroin A:lle, että vauvalla on tukkaa. A oli varma, että juksaan, mutta vannoin etten juksaa ja että tää on ihan tosi juttu. :D (A oli itse vauvana aivan kalju, ja sen puolesta vähän oltiin varauduttu täysin kaljuun tapaukseen.) Kätilö ihmetteli miksi hihkuin hiuksista ja A oli epäuskoinen. Kerroin miksi ja kätilö sanoi "No mut onhan sulla paksu tukka". Jep, onhan mulla, mutta sinällään mulla ei oo mitään tekoa pikku-E:n tumman tuuhean tukan puolesta :D Siinä hetkessä tosin kohteliaasti myötäilin, että onhan mulla joo paksu tukka. x)
Mutta niin.. Niin se päälaki alkoi sieltä näkymään. Jokaisella ponnistuksella enemmän. Tässä kohtaa kätilö pyysi mua painamaan kelloa, jotta avustava kätilö tiesi saapua paikalle. Mä tsemppasin A:ta joka oli jaksanut todella hyvin koko synnytyksen ajan. Vauvan pää oli jo ihan tuloillaan. Kätilö kuitenkin pyysi vielä hieman odottamaan, että lapsi tulisi hallitusti eikä liika vauhdilla. A sai luvan ihan pienesti läähättää ja pian vauvan pää olikin puoliksi ulkona. Ja arvatkaapa mitä vauva teki.. Alkoi itkemään. Kätilö sanoi "Älä herranjumala nyt vielä itke, kun et oo vielä kunnolla syntynytkään" :D ja siitä sekunneissa meidän pieni tyttö oli kokonaisuudessaan ulkona. Klo 8.37 hän näki päivän valon <3
Se oli ihan uskomattoman mahtava hetki, elämäni paras. Meiltä molemmilta pääsi itku, onnesta. Olin ja olen A:sta ihan mahdottoman ylpeä, ja jos on vaan mahdollista niin tuolla hetkellä rakastuin vaimooni entistä syvemmin. Vauvaa olin odottanut suurella rakkaudella malttamattomana, mutta kyllä siinä hetkessä vielä entisestään sellainen lämmin tunne valtasi koko sisustan. Upeaa kerrassaan! <3
Sain leikata vauvan napanuoran ja vauva nostettiin A:n rinnalle. Mä olin heti kameran kanssa valmiina ottamaan kuvia. Pian A jo kysyikin, että laitoinko jo viestiä kaikille. En mä nyt niin nopsa sentään ollut :D Laitoin perheille ja lähimmille kavereille viestit, ja vielä soitinkin A:n äidille ja onnittelin tuoretta mummia. Eipä itkulta siinäkään vältytty. Vauva oli siinä rauhassa A:n paidan alla ja kätilö opasti vauvaa kohti rintaa. Pikkuinen otti jo kunnon imuotetta, mikä lupaili hyvää tulevaa ajatellen. Siinä sitten istukkakin hetkeä myöhemmin syntyi. Kätilö esitteli mulle napasuonet ja istukan rakenteen. Oli vallan mielenkiintoista, eikä näin sairaanhoitajana mikään tuollainen osannut edes ällöttää.
Kätilö myös kysyi meiltä mahdollisuudesta sille, että imettäisinkö minä jos hormonit tekisivät minulle tepposet. Se ei kuitenkaan itsestä tunnu luontevalta vaihtoehdolta, vaikkakin esimerkiksi kaksosten kanssa se olisi varsin oiva systeemi, kun kumpikin äiti pystyisi lapsia ruokkimaan. Lisäksi kätilö kyseli, että miten juridiikka nyt sitten kohdallamme menee ja kerroin kuinka adoptioprosessi pitää laittaa vireille, ja siinä sitten menee x-aikaa. Kätilö tuntui olevan jokseenkin pahoillaan, että byrokratia on kiusanamme, mutta eihän sille mitään mahda. Pakollinen paha.
Sitten oli ompelusten aika. A hieman repesi, onneksi ei pahasti. Kätilö joutui laittamaan jokusen tikin. Ompelun jälkeen oli mun vuoro ottaa vauva hoiviini. Avustava kätilö mittasi ja punnitsi vauvan mun kanssa. Kysyi olenko paljon vauvoja hoitanut, ja kun kerroin, että pienempiä sisaruksia on tullut hoidettua niin katseli vain päältä kun kylvetin pikkuista ensi kerran. A pääsi siinä samalla suihkuun.
Vauvan kylvetyksen jälkeen sain vauvan kenguru hoitoon paitani alle ja asettauduin keinutuoliin istumaan. Sitten meille tarjoiltiin aamupalaa, ja kilisteltiin perheemme kunniaksi Pommacia :)
Joskus 10.30 tienoilla sitten siirryimme osaston puolelle ihmettelmään pientä rakkauspakkaustamme. A oli todella reipas ja virkeä. Sanoi jaksavansa ottaa vieraita vierailuajalla (18-19) vastaan ja niimpä mun perhe sekä A:n vanhemmat oli tulossa. A:n vanhemmat ajoivat tunnin vierailuajan tähden 400km edes takaisin. Oli se vaan niin hellyyttävää nähdä kaikki meidän rakkaat haltioituneina meidän ihmeestä <3
Itselläni oli syntymäpäivä 15.6 ja kyllä voin sanoa, että tämä 14.6 etukäteen saatu 26-vuotis lahja-aarteeni löi pöydältä kaikki aiemmat ja ehkä myös tulevatkin syntymäpäivät huikeudellaan. <3
-HC-
lauantai 14. kesäkuuta 2014
Hän on täällä!!
Klo 8.37 rakas kymmenen pisteen tyttäremme näki päivänvalon. Painoa 3280g ja pituutta 50cm. Synnytys eteni nopeasti ja hienosti. Olemme mahdottoman onnellisia! <3
-HC&A-
maanantai 19. toukokuuta 2014
40 päivää ja 40 yötä
Viime vuoden elokuussa tehtiin ensimmäinen inseminaatio ja nyt vajaan vuoden päästä siitä meidän suurin toive on toteutumassa. Sanat eivät riitä kertomaan sitä kuinka onnekkaita olemme ja kuinka kiitollisia olemme siitä, että meillä on yhdessä mahdollisuus olla vanhempia.
Kauan odotettu laskettuaika rupeaa hiljalleen lähestymään. Jännä ajatella, että vauva voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä tai sitten vasta kahden kuukauden kuluttua, jos siis sattuisi menemään kaksi viikkoa yliaikaiseksi. Syntymää odottaa malttamattomana ja toivoisi, että pian jo saisi tavata pikkuisen. Toisaalta taas tuntuu siltä ettei me ihan vielä olla valmiita. Pinnasängyn reunapehmuste on ompelematta, kodin suunniteltu suursiivous tekemättä, vauvan sängyn yläpuolelle suunnitellut taulut ripustamatta.. Pieniä ja mitättömiä juttuja tekemättä, mutta kuitenkin. Pakko jälleen kerran todeta ettei turhaan ihmislapsen odotus yhdeksää kuukautta kestä. Alkuun sitä sulatteli raskausuutista ylipäätään, sitten sitä työsti vanhemmaksi tuloa ja omaa lapsuuttaan, alkoi hiljalleen tehdä valmisteluja ja hankintoja lapsen tuloa ajatellen.. Nyt sitä jo miettii, että kääntyykö vauva itse vai joudutaanko kääntämään.. tuleeko suunniteltu sektio, alatiesynnytys, hätäsektio vai käynnistys.. kuinka töistä pääsee nopeimmin lähtemään jos synnytys käynnistyy mun ollessa töissä.. mitä sairaalaan pitää ottaa mukaan.. kauan me hengaillaan kotona säännöllisten supistusten kanssa ennen sairaalaan menoa.. ja montaa muuta seikkaa. Me ollaan keskusteltu eri vaihtoehdoista paljon, että olis ainaki semmosta henkistä valmiutta. Sillä kun se The hetki koittaa niin kaikki se on meille uutta ja ennenkokematonta, eikä sitä pysty millään tavalla käsikirjoittamaan. Sen näkee sitten..
Vauva voisi kuitenkin hetken vielä jatkaa kasvuaan, sillä tämä tuleva äiti lähtee kohta töihin kahdeksatta päivää peräkkäin, odottaa lauantaina koittavaa yhden päivän vapaataan ja siitä seuravaa helatorstaina alkavaa pitkää viikonloppu vapaata. Tämän rutistuksen jälkeen vauva saa mun puolesta tulla ;) heh Mukavaa viikon alkua kaikille! :)
-HC-
Tilaa:
Kommentit (Atom)