Laitokselta kotiin

Meidän neiti nukkuu vielä hetken aamupäikkäreitä. Tuhisevaa lasta katsoessa tuntuu jokseenkin ihmeelliseltä, että hän on vielä vähän aikaa sitten ollut vatsassani. Toki palautuminen on vielä kesken ja synnytyksen ja raskauden jälkioireet muistuttavat aika-ajoin itsestään.

Synnytys on edelleen mielessäni hienona ja kantavana kokemuksena. Oli se jännittävää olla siellä vuodeosastolla ja ensimmäistä kertaa elämässään hoitaa niin pientä vauvaa, omaa lasta. En ollut koskaan edes vaihtanut vaippaa, saati sitten pessyt tai kylvettänyt. Pientä ja vempulaa vauvaa oli hankala pidellä sairaalan ylisuurissa vaatteissa.

Ensimmäisenä iltana pääsi itku, kun HCn oli aika poistua. Minua jännitti suuresti jäädä yksin vauvan kanssa. Hoitaja oli laskenut vauvan vierihoitoon sairaalakaapuni sisään ja oli vaikea nukkua. Mitä, jos jotenkin unissani litistän vauvan..? Se on hassua, kuinka ajat ovat muuttuneet. Osa sairaalavieraista kyseli, että missä se vauvala on. Siis se elokuvista tuttu huone, jossa vauvat nukkuvat riveissä vuoteissaan. Ei sellaisia enää ole. Myös HCn kummitytön (7 v.) äiti kertoi, että kun hän halusi lapsen tällalailla vierihoitoon yöksi synnärillä hänen oli allekirjoitettava kirjallinen sopimus olevansa vastuussa, jos vauvalle sattuisi jotain. Onneksi enää ei ole näin. Vaikka uni ei tullutkaan,  sain rauhassa ihmetellä pientä  reppanaa ihoani vasten <3

Sairaalassa kapaloituna.

Minusta oli outoa, kuinka vähän hoitajat kävivät katsomassa miten pärjään lapsen kanssa. Ei hän Pikku E:llä mitään hätää ollut. Minulla vain hänestä oli huoli. Toisaalta se oli ihan hyvä, ettei vieressä ollut kokoajan joku neuvomassa. Oli pärjättävä itse ja samalla huomasi, että osaanhan minäkin.

Oma olo oli laitoksella todella hyvä. Tietysti vuosin verta ja olin sillälailla kipeä, kun synnytyksen jälkeen ollaan sekä rinnat olivat rikki imetyksestä, mutta yleiskunto oli hyvä. Jaksoin kävellä ja istua, ottaa kumpanakin päivänä vieraita vastaan. HC nauroi minulle, kun olin niin innoissani siitä, että saan noukittua lattialta asioita. Teki mieli oikein tiputtaa joitain tavaroita, kun oli niin kyvykäs olo :D

Sairaalaan olimme pakanneet ihan vääriä asioita. Ensinnäkin synnytys oli niin nopea, että mitään kirjoja, kakuroja, eväitä tai tietokonetta ei kukaan ehtinyt kaivata. Vieraat toivat meille karkkia ja kukkia. Karkkia ei tehnyt mieli yhtään syödä, kun olo oli flunssainen ja kukatkin piti viedä pois allergian takia. Kortit sentään jäivät ilahduttamaan pöydälle. Kotiinlähtökassiin olimme varanneet lähinnä vauvan tarpeita varten asioita. HC ei osannut päättää kotiintulovaatteita, joten vaatteita oli ainakin kolme vaatekertaa. Se oli lopulta ihan hyvä, koska ne ensimmäiset ostetut kotiintulovaatteet olisivat olleet aivan liian isot. Lapsella oli päällä kaikkien rakkaiden muistamisia. Sylikummilta lahjana saadut sukat, toisilta kummeilta body, HCn siskon ostamat housut, mun äidiltä takki, HCn äidin ostamasta langasta mun neuloma myssy ja jalkojen päällä meidän yhdessä virkkaama peitto. :)

Itselleni olin pakannut aivan typeriä vaatteita! Ensinnäkin olin pakannut kassin kuumimmilla helteillä ja kotiinlähtiessä oli kylmä. Kassissa oli hame, eikä ollenkaan pitkiä housuja. Onneksi autossa oli yhden kamalat koiranulkoilutuscollarit. Sen lisäksi oli paita ja imetysliviivit. Paita mahtui juuri ja juuri uusien maidontäytteisten muotojeni päälle. Olin ottanut mukaan vanhan ennen raskautta hankitun paidan, koska arvelin sen jo mahtuvan.  Ei ollut kivaa laittaa tiukkaa vaatetta arkojenrintojen päälle. Huonoin valinta mukaan oli S -koon alushousut.. Tein vieläkin omaatuntoani painavan teon ja lähdin sairaalasta kotiin laitoksen XL-kokoiset alushousut jalassa. Omia en olisi voinut kuvitellakkaan jalkaan laittavani. Lähdin siis kotiin tukka sotkussa (en ollut pakannut fööniä), kamalat collarit, jättisuuren roukkuvat alushousut ja ikuisuuden vanha kauhtunut huppari, joka sattui mahtumaan mahan päälle yöllä synnytyksestä lähtiessä. Onneksi HC ja pikku E poseerasivat kameralle edustavina kotiinlähtökuvissa :)

Kotiin lähdössä. 

Myös kotiin olimme varanneet vaatteita ja tavaroita lähinnä vauvalle. Itseni olin unohtanut kokonaan.  Imetysliivejä olimme saaneet rintapumppua ostettaessa yhdeltä naiselta ilmaiseksi viidet ja olin hiukan sillalailla, että: "Voidaanhan me ne ottaa, katsotaan sopiiko." Kyllä kannatti! Minulla oli hankittuna vain yhdet imetysliivit ja yksi toppi. Olin jotenkin ajatellut pärjääväni vanhoilla. Ostin vielä yhden topin lisää ja vaikka pesen todella usein pyykkiä, tuntuu, että vien kaapista aina ne viimeiset puhtaat. Päivässä voi mennä kolmet tai neljätkin liivit, kun maitoa valuu ihmeellisinä aikoina huomaamatta ja varsinkin imettäessä sitä on välistä ihan joka paikassa. Samoin liivinsuojia meillä ei ollut kuin muutamat kestomalliset. Niitä, siteitä ja lanoliiniä (nännirasvaa), oli HCn heti sairaalasta kotiuduttuamme lähdettävä hakemaan kaupasta. Suosittelen varaamaan näitä kolmea kotiin jo ennen synnytystä. En ollut jälkivuotoonkaan tajunnut varautua, vaikka äitiyspakkauksessakin siteitä oli mukana.

Nyt asiat ovat jo hiukan rutinoituneet, vaikka minkäänlaista rytmiä ei lapsella olekaan. Väsymys sekoittaa kummankin sosiaalisia taitoja ja älyä. Vuoropäivinä kysymme toisiltamme, että miksi tiuskit ja vastaamme ärtyneesti, etten tiuski :D Tämä helpottaa yleensä saamalla ruokaa nenän eteen tai nukkumalla päikkärit. HC koitti aiemmin keittää kahvia laittamalla suodatin osan levylle ja minä unohdin eilen punnita prismassa tomaatit. Sain sitten juosta muiden asiakkaiden odottaessa jonossa. Kävin myös sovituskopissa sulkematta verhoa :D  Kestoiltua on nyt kokeiltu päivisin ja ihan onnistuneesti. HC tosin vielä vaihtaa tilalle kertsin, mutta pikkuhiljaa opetellaan kumpikin. Lahjaksi saatuja vaippoja vielä riittää, joten olemme hitaasti pääsemässä asiaan.

-A-

Synnytyskertomus A:n mukaan

Synnytyksestä on nyt  melkein kaksi viikkoa. Aika on mennyt nopeasti! Meillä on käynyt kamalasti vieraita ihastelemassa Pikku E:tä, jota olemme ylpeydellä esitelleet! <3 Väsymys painaa, mutta ei se haittaa. :) HC kertoi jo edellisessä postauksessa meidän synnytyskertomuksen, mutta ajattelin hiukan avata asiaa myös synnyttäjän näkökulmasta.

Yöllä heräsin kovaan vatsan vihlaisuun, jonka jälkeen tunsin kuin jotain plopsahti. Katsoin sänkyä, eikä se ollut märkä. Menin kuitenkin tarkastamaan tilannetta. Vessan lattialla huomasin pieniä pisaroita. Niin pieniä, ettei niistä ottanut selkoa. Tassuttelin edes takaisin ja lopulta en keksinyt mistä muustakaan voisi olla kyse. HC heräsi kolmanteen huutoni ja tuli ihmettelemään tassutteluani. Hetken päästä vettä valui jo jalkoja pitkin tehden pieniä lammikoita. Vaaleanpunaisia lammikoita. Minä pelästyin, että kaikki ei ole kunnossa. Onko vedessä verta mukana?

Tässä vaiheessa olimme jo soittaneet synnärille monta kertaa, eikä kukaan vastannut. Googletin lapsiveden värin ja sain huomata, että normaali vesi on joko kirkasta tai vaaleanpunaista. Oli aika epätodellinen olo.

Ensimmäinen supistus oli kova ja kipeä. Soittelun välissä kävin suihkussa, kuivasin tukan ja pakkailin hiukan tavaroita. Supistuksia tuli usein ja se jännitti mua. HC kellotti aikoja. Me soitettiin synnärille ja soitettiin ja soitettiin. Aloin toden teolla hermostua! Yritin soittaa myös toiseen sairaalaan ja kysyä, tietävätkö he meidän sairaalan tilanteesta. Sieltäkään ei vastattu!! Minä aloin jo hermoilla HC:lle, että me kyllä lähdetään kohta, vaikka kukaan ei vastaisikaan. Muistin perhevalmennuksesta, että ensisynnyttäjän tulisi lähteä sairaalaan kun supistusten väli on 6-10min. ja se oli jo saavutettu.

Puolentoistatunnin hermoilun jälkeen sain lopulta ensiavun päivystyksestä jonkun kiinni. Soitin sieltä saatuun numeroon ja heti minulle vastattiin synnytysosastolta. Kätilö kyseli, millaisia supistukseni olivat ja juuri silloin supisti kovaa. Kätilö jätti kyselyt siihen paikkaan ja totesi vain: "Lähtekää tulemaan!

Minä istuin kipeänä eteisen penkillä ja odotin tuskaisena HC:ta. Pikkaisen otti aivoon, kun toinen söi vielä rauhassa aamupalaleipää, pakkaili kamoja, pesi hampaat, kasteli kukkia, avasi astianpesukoneen.. Minä olisin halunnut olla jo menossa. Pelotti, että lapsi syntyy matkalla. Toisaalta HCn rauhallisuus toi minullekin turvaa. Viimein me pääsimme lähtemään. Minä talutin supistellen koiraa autoon ja HC kantoi koiran, minun, vauvan, oman ja kameran laukun.

Matkalla supisteli, mutta pidemmällä välillä. Jätimme koiran HC:n vanhemmille ja HCn äiti tsemppasi minua kovasti, arvellen kyllä, ettei synnytys voi olla vielä pitkällä koska voin istua aloillani autossa. Siitä suuntasimme suoraan sairaalaan.

Synnytysosastolla meidät ohjattiin vastaanottohuoneeseen, jossa kipusin hoitopöydälle ja kätilö asensi mahani päälle anturit. Pöydällä oli todella paha olla, anturit painoivat supistelevaa vatsaa ja selkää särki. Aika tuntui pitkältä. Lopulta kätilö tuli ja tarkasti vielä kohdunsuun tilanteen. Kuusi senttiä!! Uskomatonta ja helpottavaa. Oltiin jo pitkällä. Vaihdoin sairaalavaatteisiin ja annoin koruni HClle, joka heti tiputti sormukseni ja seuraava operaatio olikin sitten sen metsästys.

Villasukat jalassa tassuttelin kohti synnytyssalia jännittyneenä. Sängylle päästyäni minulle asennettiin tippa, vauvan pääanturi ja vatsan päälle anturit. Kätilö neuvoi myös ilokaasun käytön, joka oli jännittänyt minua kovasti. Pelkäsin, että oksennan tai menen aivan sekaisin. Kivut olivat jo kuitenkin niin kovat supistuksen aikana, että en enää välittänyt miettiä vaan kokeilin rohkeasti. Se auttoikin ja vei vihlonnalta suurimman kärjen. Tasaiseen tahtiin maskiin hengitys auttoi myös. Tässä vaiheessa omat muistikuvat ovat aika hämärät. Olin niin kipeä, etten pystynyt puhumaan ja vaivuin jonnekin kauas. Kuulin kätilön ja HCn äänet hämärästi. Pystyin kyllä vastaamaan myöntävästi, kun kysyttiin epiduraalia.

Anestesialääkärin saavuttua HC ja kätilö nostivat minut kyljelleen sängyn reunalle, koska en kyennyt enää itse liikkumaan. Minua varoitettiin olemaan liikkumatta kun lääkäri pistää selkääni. Eikös juuri silloin tulut iso supistus ja yritin tavoittaa maskia heilumatta. Kun lääke alkoi vaikuttaa palasin tähän maailmaan. Tunsin supistukset, mutta pystyin ajattelemaan ja toimimaan samalla. Epin jälkeen meni 30-40min, kun minua rupesi ponnistuttamaan. Taisi olla viimeisiä hetkiä lääkkeen saamiseksi.

HC oli vieressäni kokoajan ja katsoi, että kaikki menee niinkuin pitää. Tiesin, että voin  keskittyä täysin omaan osaani, koska hän pitäisi minusta huolta ja ymmärtäisi mitä tilanteessa todella tapahtuu. HC antoi vettä ja soitti musiikkia, seurasi supistuksia monitorilta. Kun en voinut olla enää ponnistamatta, hän soitti kätilön paikalle.

Kätilö totesi minun olevan täysin auki ja, että seuraavalla supistuksella aletaan ponnistamaan. HCtä hän kehoitti pitämään jalkaani. Kummatkin auttoivat ja olivat rauhallisia. Minä ponnistin minkä jaksoin. Välissä ponnistimme jakkaralta, jossa sain olla ikäänkuin HCn sylissä. Loppuvaiheeseen siirryttiin takaisin sängylle. Kivut olivat kovat, mutta tiesin jaksavani. Yllättävän nopeasti tuli vaihe, jolloin piti hellittää ponnistusta, koska pää oli syntymässä. Pian koko tyttö oli parkuen ulkona ja nostettiin syliini. Voi sitä tunnetta. Itku tuli ja kipu unohtui sen koomin. Pieni ja tahmainen, maailman kaunein rääpäle hengitti paitani sisällä. Meistä oli tullut äitejä. <3

Jatkan seuraavalla kerralla synnytysosastolla olosta. Nyt tuo pieni rakas rääpäle itkee nälkäänsä.
Palataan!

-A-

Sairaalakäynti

Tänään kävimme sairaalan äitiyspoliklinikalla sovitusti. Menimme sairaalalle hieman jännittynein fiiliksin, että mitäköhän tuleman pitää. Jo kätilö tunnustellessaan A:n vatsaa heitti ilmoille epäilyksensä siitä, että vauva olisi pää syvälle lantioon laskeutuneena. Niinhän se oli. Lääkäri totesi tunnustelemalla ja ultraamalla saman. Pää on porautuneena lähtökuoppiin. Kohdunkaulaa jäljellä sentti, pehmeänä ja A on yhdelle sormelle auki. Vauvan tämän hetkinen painoarvio on 2899g eli jo hyvän kokoinen tyttö tulossa. Eli summasummaarum ei oo meidän pikkuinen enää poikittain, eikä tarvitse asennoitua etukäteen ainakaan sektion mahdollisuuteen. Pääsemme ainakin näin ollen yrittämään täysin luonnollista synnytystä.

Lääkäriltä kysyimme, että ennakoiko nämä merkit nyt synnytystä kuinka nopeasti, mutta eihän hän sitä osannut sanoa. Sanoi, että synnytys voi käynnistyä muutaman päivän sisällä tai sitten voi mennä pidempäänkin. Kyllä jännitys tässä hiljalleen alkaa kumuloitumaan. Itsellä iski hirveä stressi, että lupaudunko viikonlopuksi töihin ja olenko ensi viikon vapaalla, vai kuinka tässä nyt tekisi :D Apuva!

-HC-

Turha lääkäri

Hei taas kaikki! Ompa mennyt aikaa viimeisestä päivityksestä! Viikkoja meillä nyt 36+. Täytyy sanoa, että on tapahtunut paljon ja sitten ei yhtikäs mitään. :D Meillä on käynyt paljon ihania vieraita ja olemme laittaneet kotia vauvantulokuntoon. HC oli järjestänyt minulle ihanat maisterijuhlat salaa ja meillä oli tupa täynnä yllätysvieraita. Koiramme söi ilmeisesti myrkyttäjän jättämän makupalan puistossa ja pikku ressukka joutui tiputukseen ja lääkekuurille. Nyt ollaan jo paremman puolella, mutta kyllähän tuo säikäytti. Kaikkea pientä säätöä siis koko ajan.

Oma olo on ollut melko tuskainen viime viikosta lähtien. Sen vuoksi ei ole paljon jaksanut muun hässäyksen lisäksi päivittää blogia. Vauvalla on ahdasta, mutta hän liikkuu todella paljon. Pieni on vieläkin mielestäni poikittain ja yrittää kovasti räpistellä paikalleen siinä onnistumatta. Kovaa hittiä tulee kylkiin ja muutenkin paikkaan jonne ei todellakaan toivoisi. Muutamana iltana kyynel silmässä menty nukkumaan, kun olot ovat niin tukalat. Supistuksia tulee usein. Ei kovin kipeitä kuitenkaan vielä. HC  auttaa kengät jalkaan ja nostelee tippuneita tavaroita :) Levätä täytyy usein ja autolla kulkea lyhyetkin matkat.

Eilen kävimme lääkärissä, jota olin odottanut epäselvän tilanteen selviämisen vuoksi. No, meitä vastassa oli iäkäs neuvostolaistyylinen naislääkäri. Hän ei paljon HCtä noteerannut. Minulle puhui vain asiallisia. sisätutkimus ei onnistunut, koska  muka en antanut tutkia.(?!?). Hän ei osannut mahan päältä käsin tunnustella miten päin lapsi on. Ultralaitekaan ei toiminut. Olipa fiasko! No ainakin saimme lähetteen synnytyssairaalaan synnytystapa-arvioon.

Huomenna on siis tuo sairaalakäynti ja samalla lasta yritetään kääntää mikäli tarvetta on. Jos lasta ei saada käännettyä, niin ilmeisesti sitten varataan jo sektioaikaa. Vähän jännittää..

Kovasti sitä jo odottaa meidän pienen näkemistä. Se tuntuu todella utopistiselta.. <3

-A-

Synnytyssairaalassa

Eilen kävimme tutustumiskäynnilla synnytyssairaalassa. Pieni ryhmä mahoja, isiä, tukihenkilöitä ja tietysti HC kurkisteli eri ovista sisään. Mukava kätilö esitteli meille huoneita ja käytäntöjä. HC on ammattinsa puolesta jo hyvin perillä kaikesta. Hän tuntee tilat, laitteet ja käytänteet. Minulle kuitenkin kaikki oli aivan uutta. Oli mukava nähdä kuinka kodinomainen synnytyssalista oli koitettu tehdä. Mielikuvani muistutti ehkä jotakin kliinistä leikkaussalia. Kurkkasimme myös ammehuoneeseen. Kätilö haastoi kaikkia isiä ottamaan omat uikkarit mukaan. :D Katsoimme ruokailutilat, lapsivuodeosaston ja kulkureitit. Useat parit olivat huolissaan perhehuoneiden saatavuudesta.

Minulle jäi mukava tunne käynnistä. Ei siellä nyt ihmeitä kerrottu, mutta on mukava tietää minne sitä on menossa kun aika koittaa. Ainoa harmittamaan jäänyt asia sattui kierroksen lopussa. Kuljimme ryhmänä ulko-ovelle portaita pitkin ja minusta tuntui, että muut ihan juoksivat ja jäin pahasti jälkeen.  Kaikki muut mahat olivat todella reippaita. Tämä harmitti minua kovasti. Se jotenkin konkretisoi sen, miten paljosta olen liitoskipujeni kanssa joutunut luopumaan. HCn kommentti:"Ota mallia noista muista", ei hirvesti lohduttanut. Toivon kovasti, että ainakin nuo liitoskivut voin sitten jättää samaiselle laitokselle vaikka kipuja muuten olisikin.

-A-