keskiviikko 20. elokuuta 2014

Homot ja kirkko.

Kävin lukemassa Sateenkaaren päässä on perhe -blogia ja nimiäiskirjoitus herätti minussa kovasti ajatuksia. Monilla sateenkaari-ihmisillä tuntuu olevan huonoja kokemuksia kirkosta ja uskonnoista yleensäkin. Itselläni on ihan toisenlaisia kokemuksia.

Meille oli selvää, että lapsemme tullaan kastamaan. Itse olen kasvanut seurakunnan parissa ensin kerholaisena ja leiriläisenä, sitten isosena, kerhonohjaajana ja tuurausapulaisena. Minulla oli hyvä ja turvallinen ympäristö oppia ajatelemaan kriittisesti ja muodostaa omat mielipiteeni uskonasioista. Täytyy tietenkin mainita, että en elänyt minkään herätysliikkeen piirissä. Itä-Suomessa oli hyvin liberaali piispa Wille Riekkinen ja olin varmaan yläasteella tai lukiossa kun ensimmäistä kertaa seurakunnassa tuli puhetta, että jotkut eivät hyväksy naispappeja. Olin aivan ällikällä lyöty.

Kirkollisveroni maksan mielelläni, koska tiedän miten korvaamatonta työtä niillä tehdään monissa ikäryhmissä. Tai sellaisten ihmisryhmien, parissa jotka jäävät yhteiskunnassa vähemmälle tuelle.  Verorahoilla ylläpidetään myös hautausmaita ihan jokaiselle kuolevaiselle. Itse jo odottelen innolla seurakunnan syksyn vauva- ja musiikkikerhojen alkamista, mihin pääsemme Pikku E:n kanssa tutustumaan.  Silloin kun tulin kaapista, minua jännitti, että kelpaankohan vielä seurakuntatuttavilleni. Minut kutsuttiin töihin tuuraamaan vielä senkin jälkeen. Hiukan loukkasi se, kun joku vanhempi työntekijä sanoi hyväksyvänsä ihmisenä ja asiana, mutta hänelle on vaikeaa juuri lasten asema meidän kaltaisissa perheissä. Ajattelen kuitenkin, että jotkut ihmiset ovat oman aikakautensa ja asenteidensa vankeja. Ei tämäkään ihminen yhtään sateenkaariperhettä tuntenut. Toivon, että nähtyään meidän perheen elämää moni epäileväinen puolituttu  tai vaikkapa tuleva kerhotuttu voi todeta asian vähemmän oudoksi.

Kirkolle on tärkeää vanhojen perinteiden ylläpitäminen. Monet ihmiset nauttivat siitä, että vaikka maailma muuttuu, on kirkko aina samanlainen. Tuttu ja turvallinen. Tämä homous asia on ravistellut kirkonkin pilareita ja yhteiskunta on pakottanut kirkon ottamaan kantaa asiaan, jossa sillä ei ole ollut yhtenäistä linjaa. Mikä on oikea perhe tässä ajassa yksinhuoltajien, eroperheiden ja meidän homojen keskellä? Kirkon usko ja sanoma perustuu Raamattuun, jota tulkitsevat ihmiset. Nämä ihmiset muodostavat seurakunnan, jotka päättävät kirkon asioista. Tulkintoja ja mielipiteitä siis riittää joka lähtöön. Välillä minua harmittaa se, että monet liberaalit eroavat kirkosta. Tämä kun tarkoittaa sitä, että niille konservatiivijäärille jää enemmän valtaa. Jokaisella seurakuntalaisella kun on oikeus äänestää kirkollisvaaleissa ja valita kirkkovaltuustoissa ja seurakuntaneuvostossa päätöksiä tekevät ihmiset.

Kirkon tilanne on hankala, koska sen sisällä vaikuttaa niin monta eri suuntausta. Saman katon alle "mahtuvat" eri herätysliikkeet lestadiolaisista körttiläisiin. Näiden lisäksi mukana on paljon yleiskristillisiä ja niin sanottuja tapajäseniä. Monissa herätysliikkeissä on konservatiivinen linja homojen pariutumista kohtaan. Jos kirkko alkaisi vihkiä homopareja, se menettäisi myös samalla ison osan jäsenistään. Yleensä vielä niitä, jotka ovat ahkerimpia kirkossa kävijöitä. Tämä on ainakin oma kokemukseni. Oma kokemukseni on myös se, että ikäpolvien vaihtuessa nuorempiin, myös liberaalit ajatukset kirkon sisällä ovat lisääntyneet. Ääripäät mielipiteissä ovat kasvaneet ja kärjistyneet. Piispolla on myös erilaisia näkemyksiä asiasta. Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola on julkisesti ilmoittanut kannattavansa  tasa-arvoista avioliittolakia. Eli aivan niinkuin yhteiskunnassamme,  kirkon sisällä on myös puolesta ja vastaan asettujia. Välillä huvittaa se, että Päivi Räsäsestä on tehty kirkkomme äänitorvi. Hän kun ei ole missään päättävässä asemassa kirkossa. Hän kertoo mielipiteitä omasta vakaumuksestaan käsin, joka ei vastaa kirkon kantaa tai virallista linjaa. Hän on vain politiikkaa tekevä kirkkoon kuuluva henkilö.

Uskonnonopetuksen kohdalta on sanottava sen verran koulumaailmaa tuntevana opettajana, että en näkisi homouden olevan enää mikään juttu. Nuoret pitävät sitä jo normaalina asiana ja opettajat ymmärtävät erilaisia elämäntapoja, vaikka tätä ei olekaan aina osattu ottaa huomioon opetuksessa. Esim. terveystiedossa ei käsitellä seksuaalivalistusta seksuaalivähemmistöjen osalta ja psykologiassakin puhutaan usein äiti-lapsi suhteesta ja perinteisestä heteroydinperheestä.  Uskonnonopetuksen ongelma oli pitkään se, että osa teologiaa opiskelevista ei halunnut alunperin tulla opettajaksi vaan valitsivat sen vaihtoehdon myöhemmin, jotta saisivat ammatin. Nämä ihmiset eivät halunneet tulla papiksi. Tämä syy oli usein oma vakaumus. Vaikkapa nainen, joka ei voi toimia tai halua toimia naispappina. Vaihtoehdoksi jäi opettajan virka. Nykyisin pääsykokeilla ja haastatteluilla on pyritty varmistamaan sitä, että uskonnonopettajiksi päätyisi sellaisia henkilöitä, joilla on kutsumusta tähän työhön ja jotka kykenevät käsittelemään aihetta kunkin oppilaan omasta vakaumuksesta käsin. Opettajan omien arvojen tuputtaminen lapsille ja nuorille on epäammattimaista käytöstä missä aineessa tahansa. Olipa kyse sitten historian opettajasta, joka ihannoi jotakin puoluetta tai liikunnanopettajasta, joka rakastaa tiettyä urheilulajia.

Meidän kastetta tulee toimittamaan rakas ystävämme. Meillä on se ihana tilanne, ettei meidän tarvitse jännittää hyväksyyköhän pappi meidät. Monilla on varmasti ollut tämä tilanne. Itselläkin meinasi kuitenkin jo mielensäpahoittaja iskeä, kun soitin seurakunnalle ristiäisjärjestelyjä varten. Pyysin meille kastekynttilän, kummitodistukset ja kastetodistuksen. Lisäksi pyysin pappimme ohjeella meille perheraamatun, koska tilaisuudessa muistetaan myös meitä rukoushetken muodossa ja vihkiraamattua emme koskaan voi saada kirkkohäiden puuttuessa kuvioista. Toimistotädiltä meni konseptit vähän sekaisin ja hän sanoi, etteivät he voi tällaista asiaa päättää ja ettei heillä ole kuin yhdenlaisia raamattuja täällä jaossa. Sanoi, että tulkaa ensiviikolla hakemaan näitä, niin hän selvittää. Eihän me nyt yhden raamatun puutteessa olla, mutta periaate se on kuitenkin. Kun menimme hakemaan tavaroita kirkolta, sama täti kertoi, ettei hän nyt tätä asiaa ollut kerennyt kirkkoherran kanssa selvittää. He olivat siellä tulleet kuitenkin siihen tulokseen, että ei se ole huono asia, jos perheessä on raamattu. He antoivat meille kultareunaisen vihkiraamatun ja sanoivat, että voisimme kirjata sinne vaikka meidän parisuhteen rekisteröimispäivän. Tuli kiva mieli. Olen myös iloinen siitä, että he joutuivat kohtaamaan tämän asian meidän kanssamme. Jatkossa heillä on joku toimintamalli samaan tilanteeseen, eikä jonkun herkemmän tarvitse miettiä ja pahoittaa mieltään asiasta.

Tulipahan vuodatus.. :D Toivottavasti kukaan ei tästä ota hernettä nenäänsä. Tämähän on vain minun mielipiteeni ja erimieltä saa olla <3

-A-

13 kommenttia:

  1. Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta! Seuraan itse juuri näitä kahta blogia, koska toiveena olisi olla sateenkaariperheen äitinä ehkä vuoteen 2020 mennessä... Ei siis täysin ajankohtaista, mutta on ollut mielenkiintoista seurata kahta niin erilaista perhettä, vaikka "lähtökohta" on samankaltainen.

    Tuleva perheeni olisi varmaankin perheisiinne verrattuna "kultainen keskitie", sillä olen itsekin isosena toiminut entinen seurakuntanuori. En ole koskaan kohdannut syrjintää tai muutakaan negatiivista (entisen) oman seurankuntani taholta. Nuorisoilloissa meitä opetettiin rakastamaan lähimmäistä, eikä kukaan puhunut millään tasolla negatiivisesti seksuaalivähemmistöistä. Uskovaiset ystäväni kannattavat tasa-arvoista avioliittolakia.

    En silti enää kuulu kirkkoon. Merkittävin syy tälle on jumaluskon puute, jonka hyväksyminen oli vaikeaa seurakunnan parissa kasvaneelle nuorelle. Myönnettäköön, räsäset ja muut vanhoilliset Raamattua lyömäaseena käyttävät ovat toinen pääsyy kirkosta eroamiseeni ja siihen, etten halua liittää tulevia lapsiani kirkon jäseniksi. Vaikka itse sain kirkolta ja seurakunnaltani vain hyvää, en voi olla huomioimatta vihamielisiä itseään kristityiksi kutsuvia sortajia.

    Vaikka uskoisin Jumalaan ja tietäisin valtaosan hyväksyvän heteroydinperhe-idyllistä poikkeavan perheeni, en silti haluaisi altistaa lapsiani henkiselle väkivallalle uskonnollisten piirien taholta. Tämä riski kun on olemassa esim. koulujen uskonnon tunneilla tai seurakunnan kerhoissa. Toki riski on olemassa käytännössä missä tahansa, mutta tuntuisi tulella leikkimiseltä varta vasten kasvattaa lapsi osaksi yhteisöä, jossa tunnetusti on ahdasmielistä(kin) porukkaa.

    En silti vähättele enkä oikeastaan edes ihmettele sitä, miksi jotkut sateenkaariperheiden vanhemmat haluavat kastaa lapsensa, vaikka kirkon suhtautumisessa erilaisiin perhemuotoihin on parannettavaa. Eihän seksuaalivähemmistöön kuuluminen kumoa uskoa Jumalaan, ja lapsensa saa kasvattaa miten tahtoo (mielellään toki avarakatseiseksi ja empaattiseksi). Jos usko on tärkeä osa elämää, on vain luonnollista, että haluaa jakaa sen lapsensa kanssa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo sortajat ovat kyllä ikävä asia varmasti kaikissa uskonnoissa. Miten jollakin ihmisellä on oikeus loukata toista tällaisella asialla. En ymmärrä. Lähimmäisen rakkaudesta kuitenkin puhutaan.. -A-

      Poista
  2. Erittäin hyvä kirjoitus. Itse olen myös aina vierastanut sitä, että homoseksuaalisuus ja uskonto laitetaan toistensa vastakohdiksi. Ja saatetaan laukoa kommentteja että "Miksi homoseksuaalit haluavat kirkkohäät kun eivät kuitenkaan usko kirkon oppeihin". Aina mietin tässä kohtaa, että kuinka äärettömän monia ei-uskovia pareja kirkko vihkii. Ja kuinka monta uskovaa homoparia jää vihkimättä. Mutta äärimmäisen hienoa on, että kirkon sisältä löytyy myös todella paljon ihmisiä, joiden mielestä "homoseksuaalisessa rakkaudessa" ei ole mitään väärää. Ja mm. piispa Irja Askola on tehnyt arvokasta työtä tämän asian eteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio! On paljon heteroita, jotka pyytävät papilta vihkimistä suunniteltaessa että: " Voisiko ne Jumala asiat ja virret jättää pois?" :D -A-

      Poista
  3. Minulla on aika samanlaisia kokemuksia kuin sinulla! Hauska lukea että löytyy samoja kokemuksia kirkon ja seurakunnan piiristä. Olen itse aina ollut aktiivi, ensin osallistujana, sitten pyhäkoulun vetäjänä, isosena ja kesätöissä nuoriso-ohjaajana. Olin myös seurakuntaneuvostossa jne. Kotiseurakunnassani minulla oli myös useita pappikamuja. Kun meillä tuli rukoushetki ajankohtaiseksi niin otin yhteyttä lähiseurakuntaani (Turussa) ja yllätyksekseni siellä ei oltu koskaa tällaista toimitusta hoidettu. Siinäpä heillä sitten kovasti mietittävää ja en tiedä monessako virallisessa ja epävirallisessa kokouksessa asiaa puitiin ennen kun tultiin johonkin tulokseen. Pappi joka meille määrättiin oli kuitenki selkeästi koko hommaa vastaan, meille ei myös järjestynyt kanttoria?!? Loppujen lopuksi kun jaksoimme vaatia ja myös taustani takia tiesin mitä voin tehdä, saimme ihanan papin ja kaikki sitten järjestyi oikein kivasti. Tilaisuus oli kaunis ja siitä jäi hyvä mieli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että olette vaatineet ja saaneet kauniit juhlat! Varmaan tosissaan aika monessa kokouksessa olette olleet aiheena! :D -A-

      Poista
  4. Hieno kirjoitus ja mukava välillä lukea kirjoituksia tältäkin kannalta. Meille puolisoni kanssa on syntymässä minä hetkenä hyvänsä ensimmäinen lapsemme ja meille on tärkeää, että lapsesta tulee seurakunnan jäsen. Kuulumme kumpikin kirkkoon, tosin kummemmin uskovaisia emme ole, emmekä ole uskovaisista perheistä. Seurakunta on kuitenkin jotenkin kuulunut osana elämäämme ja minä olen meistä nuoruudessa ollut aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa mm. isostoiminnan kautta.

    Ihmettelen suuresti sitä ihmetyksen aihetta, mitä kirkkoon kuulumisemme sateenkaariperheenä aiheuttaa ja sitä, miten ihmiset ihmettelevät haluamme kastaa lapsemme. Mielestämme meidän perhe mallimme ja kirkko/seurakunta eivät pois sulje toisiaan. Emme myöskään odota, että kirkko joskus vihkisi meidät. Se ei mielestämme ole kirkon tehtävä, tasa-arvoinen avioliittolaki on sitten täysin asia erikseen ja toivomme asioiden tämän suhteen etenevän.

    Ehkä olemme pumpulissa elänyt pariskunta, kun 13-vuoden yhteisen taipaleemme aikana emme ole kokeneet syrjintää tai muuta sellaista, vaan olemme todella tyytyväisiä, kun asiat ovat tänä aikana edistyneet huimasti ja olemme saaneet mahdollisuuden mm. rekisteröidä parisuhteemme ja lapsen synnyttyä puolisoni on virallisesti lapsemme huoltaja perheensisäisen adoption myötä. On tietysti asioita, mitä ehdottomasti tulisi vielä selkeyttää ja helpottaa vähemmistöjen osalta, mutta muutos ei tällaisten asioiden tiimoilta tapahdu ylensä hetkessä.

    Nyt neuvolassa odotusaikana ja klinikalla, jossa lapsi sai alkunsa, meidät on otettu koko ajan huomioon tasavertaisina tulevina vanhempina ja kummassakin paikassa henkilökunta pahoitteli, esitteiden ja ohjeistusten oletusta heteroparista, mutta me emme vaan ymmärrä miksi loukkaantuisimme tästä. Onhan kuitenkin suurinosa perheistä näitä toisen kommentoijan mainitsemia heteroydinperhe-idyllejä, jotka ei mielestämme milläänlailla ole poissa meiltä sateenkaariperheiltä. Oli hienoa nähdä, miten neuvolan omat ohjeistukset oli jo kirjoitettu muotoon puoliso, eikä isä.

    Palveluissa, on ne sitten seurakunta, terveyden- ja sosiaalihuolto jne on varmasti parannettavaa erilaisten perhemuotoihin suhtautumisessa, mutta parempaan suuntaan on mielestäni tämän meidän yhteisen taipaleen aikana menty hurjasti. Usein mielestäni kyse on esimerkiksi seurakunnassa, tms yhteisössä yksittäisten ihmisten mielipiteistä ja asenteistä, eikä koko yhteisön mielipiteestä. Ahdasmielisiä ihmisiä on joka paikassa ja varmasti lapsemmekin voi kokea syrjintää, mutta se voi tapahtua ihan missä vain ja millaisessa tilanteessa tahansa. Tärkeintä on mielestämme kasvattaa lapsesta itsestään avarakatseinen ja hyvän itsetunnon omaava, joka antaa sellaisten asioiden/asenteiden jäädä omaan arvoonsa. Varmasti aina tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät hyväksy meitä perheenä ja mielestämme ei tarvitsekkaan koska merkitystä on enemmän sillä, miten me itse ja lähipiirimme asioihin suhtaudumme..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti! Vastauksessasi paistaa läpi kiitollisuus elämää ja mahdollisuuksia kohtaan. :) Ei kai aina meidän homojenkaan tarvitse valittaa kaikesta mitä meiltä puuttuu. Paljon on tietysti vielä tehtävää tasa-arvon suhteen, mutta välillä pitäisi muistaa kuinka paljon on jo lyhyessä ajassa saavutettu! <3 -A-

      Poista
  5. Hyvä kirjoitus! Sen verran mainittakoon, että vaikka itselläni onkin niitä ei välttämättä kovin myönteisiä kokemuksia kirkon piiristä, uskoa ja uskontoa vastaan mulla ei ole mitään, päinvastoin.
    Hienoa, että teillä on ystävä, joka tulee Pikku-E:n kastamaan ja pitää samalla rukoushetken. Molemmat asiat liittyvät niihin tärkeimpiin juttuihin elämässä, ja on hienoa että voitte juhlistaa niitä teille tärkeällä tavalla. Ihan erityisesti mua lämmitti kuitenkin tuo, että saitte vihkiraamatun. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun kommentoit! :) Meistäkin oli tosi mukavaa olla todellakin samanarvoisia muiden parien kanssa tässä Raamattuasiassa! -A-

      Poista