Synnytyksestä on nyt melkein kaksi viikkoa. Aika on mennyt nopeasti! Meillä on käynyt kamalasti vieraita ihastelemassa Pikku E:tä, jota olemme ylpeydellä esitelleet! <3 Väsymys painaa, mutta ei se haittaa. :) HC kertoi jo edellisessä postauksessa meidän synnytyskertomuksen, mutta ajattelin hiukan avata asiaa myös synnyttäjän näkökulmasta.
Yöllä heräsin kovaan vatsan vihlaisuun, jonka jälkeen tunsin kuin jotain plopsahti. Katsoin sänkyä, eikä se ollut märkä. Menin kuitenkin tarkastamaan tilannetta. Vessan lattialla huomasin pieniä pisaroita. Niin pieniä, ettei niistä ottanut selkoa. Tassuttelin edes takaisin ja lopulta en keksinyt mistä muustakaan voisi olla kyse. HC heräsi kolmanteen huutoni ja tuli ihmettelemään tassutteluani. Hetken päästä vettä valui jo jalkoja pitkin tehden pieniä lammikoita. Vaaleanpunaisia lammikoita. Minä pelästyin, että kaikki ei ole kunnossa. Onko vedessä verta mukana?
Tässä vaiheessa olimme jo soittaneet synnärille monta kertaa, eikä kukaan vastannut. Googletin lapsiveden värin ja sain huomata, että normaali vesi on joko kirkasta tai vaaleanpunaista. Oli aika epätodellinen olo.
Ensimmäinen supistus oli kova ja kipeä. Soittelun välissä kävin suihkussa, kuivasin tukan ja pakkailin hiukan tavaroita. Supistuksia tuli usein ja se jännitti mua. HC kellotti aikoja. Me soitettiin synnärille ja soitettiin ja soitettiin. Aloin toden teolla hermostua! Yritin soittaa myös toiseen sairaalaan ja kysyä, tietävätkö he meidän sairaalan tilanteesta. Sieltäkään ei vastattu!! Minä aloin jo hermoilla HC:lle, että me kyllä lähdetään kohta, vaikka kukaan ei vastaisikaan. Muistin perhevalmennuksesta, että ensisynnyttäjän tulisi lähteä sairaalaan kun supistusten väli on 6-10min. ja se oli jo saavutettu.
Puolentoistatunnin hermoilun jälkeen sain lopulta ensiavun päivystyksestä jonkun kiinni. Soitin sieltä saatuun numeroon ja heti minulle vastattiin synnytysosastolta. Kätilö kyseli, millaisia supistukseni olivat ja juuri silloin supisti kovaa. Kätilö jätti kyselyt siihen paikkaan ja totesi vain: "Lähtekää tulemaan!
Minä istuin kipeänä eteisen penkillä ja odotin tuskaisena HC:ta. Pikkaisen otti aivoon, kun toinen söi vielä rauhassa aamupalaleipää, pakkaili kamoja, pesi hampaat, kasteli kukkia, avasi astianpesukoneen.. Minä olisin halunnut olla jo menossa. Pelotti, että lapsi syntyy matkalla. Toisaalta HCn rauhallisuus toi minullekin turvaa. Viimein me pääsimme lähtemään. Minä talutin supistellen koiraa autoon ja HC kantoi koiran, minun, vauvan, oman ja kameran laukun.
Matkalla supisteli, mutta pidemmällä välillä. Jätimme koiran HC:n vanhemmille ja HCn äiti tsemppasi minua kovasti, arvellen kyllä, ettei synnytys voi olla vielä pitkällä koska voin istua aloillani autossa. Siitä suuntasimme suoraan sairaalaan.
Synnytysosastolla meidät ohjattiin vastaanottohuoneeseen, jossa kipusin hoitopöydälle ja kätilö asensi mahani päälle anturit. Pöydällä oli todella paha olla, anturit painoivat supistelevaa vatsaa ja selkää särki. Aika tuntui pitkältä. Lopulta kätilö tuli ja tarkasti vielä kohdunsuun tilanteen. Kuusi senttiä!! Uskomatonta ja helpottavaa. Oltiin jo pitkällä. Vaihdoin sairaalavaatteisiin ja annoin koruni HClle, joka heti tiputti sormukseni ja seuraava operaatio olikin sitten sen metsästys.
Villasukat jalassa tassuttelin kohti synnytyssalia jännittyneenä. Sängylle päästyäni minulle asennettiin tippa, vauvan pääanturi ja vatsan päälle anturit. Kätilö neuvoi myös ilokaasun käytön, joka oli jännittänyt minua kovasti. Pelkäsin, että oksennan tai menen aivan sekaisin. Kivut olivat jo kuitenkin niin kovat supistuksen aikana, että en enää välittänyt miettiä vaan kokeilin rohkeasti. Se auttoikin ja vei vihlonnalta suurimman kärjen. Tasaiseen tahtiin maskiin hengitys auttoi myös. Tässä vaiheessa omat muistikuvat ovat aika hämärät. Olin niin kipeä, etten pystynyt puhumaan ja vaivuin jonnekin kauas. Kuulin kätilön ja HCn äänet hämärästi. Pystyin kyllä vastaamaan myöntävästi, kun kysyttiin epiduraalia.
Anestesialääkärin saavuttua HC ja kätilö nostivat minut kyljelleen sängyn reunalle, koska en kyennyt enää itse liikkumaan. Minua varoitettiin olemaan liikkumatta kun lääkäri pistää selkääni. Eikös juuri silloin tulut iso supistus ja yritin tavoittaa maskia heilumatta. Kun lääke alkoi vaikuttaa palasin tähän maailmaan. Tunsin supistukset, mutta pystyin ajattelemaan ja toimimaan samalla. Epin jälkeen meni 30-40min, kun minua rupesi ponnistuttamaan. Taisi olla viimeisiä hetkiä lääkkeen saamiseksi.
HC oli vieressäni kokoajan ja katsoi, että kaikki menee niinkuin pitää. Tiesin, että voin keskittyä täysin omaan osaani, koska hän pitäisi minusta huolta ja ymmärtäisi mitä tilanteessa todella tapahtuu. HC antoi vettä ja soitti musiikkia, seurasi supistuksia monitorilta. Kun en voinut olla enää ponnistamatta, hän soitti kätilön paikalle.
Kätilö totesi minun olevan täysin auki ja, että seuraavalla supistuksella aletaan ponnistamaan. HCtä hän kehoitti pitämään jalkaani. Kummatkin auttoivat ja olivat rauhallisia. Minä ponnistin minkä jaksoin. Välissä ponnistimme jakkaralta, jossa sain olla ikäänkuin HCn sylissä. Loppuvaiheeseen siirryttiin takaisin sängylle. Kivut olivat kovat, mutta tiesin jaksavani. Yllättävän nopeasti tuli vaihe, jolloin piti hellittää ponnistusta, koska pää oli syntymässä. Pian koko tyttö oli parkuen ulkona ja nostettiin syliini. Voi sitä tunnetta. Itku tuli ja kipu unohtui sen koomin. Pieni ja tahmainen, maailman kaunein rääpäle hengitti paitani sisällä. Meistä oli tullut äitejä. <3
Jatkan seuraavalla kerralla synnytysosastolla olosta. Nyt tuo pieni rakas rääpäle itkee nälkäänsä.
Palataan!
-A-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti