Sunnuntaina oltiin A:n kanssa mun vanhempien luona. Koko perhe oli koolla sillä teini-ikäiset kaksi pikkusiskoani olivat kotona ja vanhempi jo omillansa asuva pikkusiskoni oli myös vierailulla miehensä kanssa. Olimme alunperin ajatelleet, että kerromme vauva- uutisesta jouluna, mutta joulun ollessa muutoinkin perheessämme melko tunnepitoista ja toisinaan räjähdysherkkää aikaa ehdotin A:lle, että kerromme nyt kaikkien ollessa paikalla. A oli kanssani samaa mieltä, että nyt olisi hyvä hetki kertoa. Porukalla olisi hieman aikaa sulatella asiaa eikä jouluna sitten tarvitse kenenkään asian vuoksi järkyttyä. (Kaapista tuloni oli perheelleni shokki, ja tuolloin oli muutama kuukausi etten ollut perheeni kanssa lainkaan tekemisissä. Sittemmin he ovat tottuneet ajatukseen ja ottaneet A:n osaksi perhettämme.)
Olimme saaneet syödyksi ja A silmäili minua, että koska avaan suuni. Osa porukasta oli jo katoamassa pöydästä omille teilleen, kun sain sanotuksi että meillä olisi asiaa. Sanani hukkuivat muun puheensorinan alle ja hetken kuluttua yksi siskoistani kysyi "että niin mitä asiaa sulla oli..". Kerroin että olimme ajatelleet kertoa asiasta vasta jouluna, mutta ajattelimme että asia on nyt hyvä kertoa. Kerroin että meille on tulossa vauva, ja että vaikka vauva ei biologisesti olekaan minun niin tulen olemaan lapsen vanhempi yhtälailla kuin A:kin. Sain myös sanottua että vanhempani saavat päättää miksi haluavat tulla kutsutuksi, mutta toivon että he olisivat lapsen isovanhempia. Äiti ja vanhin pikkusiskoistani alkoi itkeä. Teinit olivat ymmällään. Isä ja siskon mies istuivat hiljaa. Äiti onnitteli meitä ja siskon mies sitten myös, isä meni jonkin asteiseen shokkiin ja alkoi korjaamaan pöytää.. Siskot hävisivät pöydästä. Lopulta pöydän ääressä istui minä, A ja äiti. Äiti kysyi laskettua aikaa, kysyi mun oikeuksistani lapseen. Kerroin, että rekisteröimme parisuhteemme ennen lapsen syntymää ja perheensisäiseen adoption kautta musta tulee lapsen virallinen vanhempi. Lisäksi muistutimme raskauden olevan vasta alussa, eikä koskaan voi tietää mitä tapahtuu. A kertoi meidän miettineen varhaisultraan menoa, ja äitini rauhoitteli ja neuvoi liiallisen miettimisen olevan pahasta. Äiti kertoi kokemuksia omista odotuksistaan ja kahdesta saadusta keskenmenosta.
Uutisen kertominen ja sen aiheuttamat reaktiot olivat laimeampia kuin mihin olimme varautuneet. Myöhemmin vanhin pikkusiskoistani laittoi viestiä ja pyysi anteeksi käytöstään, kun ei osannut siinä hetkessä onnitella ja onnitteli meitä molempia. 16-vuotias siskoni on nyt myös muutaman päivän aikana viestittänyt kanssani, eikä hän meinaa ymmärtää kuinka voin olla lapsen vanhempi kun se ei biologisesti ole minun, kuinka voin tuntea odottavani omaa lastani, kun en ole raskaana..myös suhteemme kestävyyttä hän mietti "mitä sitten jos te erootte..". Loppu kaneetti teinin viesteissä oli "Kelaa tätä mun näkökulmast.. Ja se on viel nii alussa että ei tiiä miten se menee ja jne.."
Tätä on ulkopuolisena varmasti vaikea ymmärtää. On toisinaan outoa kuinka meille toistemme rakastaminen ja yhdessä perheen rakentaminen tuntuu niin oikealta ja hyvältä. Ulkopuolelta tulevat kysymykset saavat toisinaan aikaan sen, että epäilee itseään.. Onko tämä oikein?
-HC-
On se, aivan oikein. Juuri oikein teille < 3
VastaaPoistaKurjaa, että siskollasi on vaikea ymmärtää. Olen kuitenkin hyvin toiveikas, että tilanne paranee vielä kun hän saa asiaa sulateltua, nuo kommentit saattavat johtua osittain nuoresta iästäkin. Muistan, että olin itse 16-vuotiaana järkyttynyt kun paras ystäväni kertoi olevansa lesbo, siitä huolimatta että olimme ennen sitä katsoneet yhdessä kaikki homo/lesbo-elokuvat jotka saimme käsiimme ja kuunnelleet ahkerasti k.d. langia ja Indigo Girlsiä... Jännä kyllä en muista milloin itse tulin tulin kaapista hänelle. :) (Nyt jälkikäteen en kyllä ihan ymmärrä sitäkään, miten me olimme molemmat ihan über-kiinnostuneita kaikesta homoseksuaalisuuteen liittyvästä, mutta emme voineet sanoa äänen, että kiinnostus on henkilökohtaista.)
VastaaPoistaAnyway, mun piti sanoa, että mun mielestä näiden asioiden ei pitäisi olla mitenkään vaikeasti ymmärrettäviä. Onhan adoptio ihan tuttu käsite lähes jokaiselle, eikä ihmiset yleisesti kyseenalaista miten adoptiovanhemmat voivat olla vanhempia lapsilleen (kokemusta mulla ei tosin ole tästä asiasta). Mutta musta tuntuu, että yhteiskunnassa on aika voimakas biologisen vanhemmuuden narratiivi, ja sitten kun parisuhteen toinen osapuoli on geneettisesti sukua lapselle ja toinen ei, niin ihmisten pasmat menevät sekaisin. Musta olisi ihanaa, jos ihmiset puhuisivat avoimesti näistä asioista, kuitenkin on paljon myös heteropareja, jotka ovat saanet lapsia lahjasolujen avulla, joten heillä on ihan sama tilanne kuin meillä naispareilla. Saattaa tosin olla, että hekin joutuvat kuulemaan ihan samanlaista ihmettelyä sukulaisilta...
Ja musta ei ole ollenkaan outoa, että teille toistenne rakastaminen ja yhdessä perheen rakentaminen tuntuu niin oikealta ja hyvältä, meillä on ihan sama tunne!
Luulen, että pikkusiskoni reaktio johtuu nuoresta iästä ja siitä, että kaikki uusi ja erilainen on aluksi hyvin hämmentävää. Olen kanssasi myös samaa mieltä siitä ettei näiden asioiden pitäisi olla niin vaikeasti ymmärrettäviä. Sillä eihän hetero perheiden vanhempien rakkautta lapsiaan kohtaankaan kyseenalaisteta, miksi siis meidän kohdalla tehtäisiin niin. Avoimuus tässä asiassa ja kaikessa muussakin olisi toivottavaa, elämä olisi huomattavan paljon helpompaa kaikkinensa.
VastaaPoista-HC-