Joskus ihan pieni tapahtuma voi muuttaa kaiken ihan päälaelleen. Eilen HC oli iltavuorossa ja sen aikana minulta irtosi erittäin todennäköisesti pala limatulppaa. Siitä seurasi sitten piinallinen miettiminen, että mitä tämä nyt on ja mitäs sitten tehdään. Googlen, ystävän ja HCn analyysillä totesin tulkintani oikeaksi.
"Limatulpan irtoamisen jälkeen voi kestää tunteja tai viikkoja synnytykseen." - Ei hirveästi auta, kun aikaa olisi vielä yli kuukausi jäljellä. Kotona kaikki on vielä ihan kesken, suurviisous tekemättä, ompelut levällään jne. HCllä on menossa tiivis työputki, josta ei oikein voisi olla poissa. Mikä tärkeintä, vauvan olisi todellakin saatava vielä kasvaa! Viikkoja 34 +.
Tämä kaikki pyöri päässäni eilen. Odottelin HCtä töistä, että ajatukset hieman tasaantuisivat. Hyvä kun sohvalta uskalsin nousta, ettei vain käy mitään. Ilta kahdeksan jälkeen HC oli jo aloittamassa siivoamisen ja pakkaamisen sairaalaa varten, jos lähtö pian tulee. Hän käski minun varmuuden vuoksi soittaa synnytyssairaalaan, jos kohdunkaulaa tarvitsee tarkastaa ym. Hän itse soitti koiravahdille, että onnistuuko haku omilla avaimilla, jos lähiaikoina joudumme lähtemään.
Sairaalasta käskettiin ottaa gramma panadolia ja lepäämään, koska supistuksia ei ollut. Puhelun jälkeen sitten alkoi supistuksiakin ilmestyä ja se vähän säikäytti. Ne kuitenkin loppuivat levossa. Onneksi.
Kielsin HCtä siivoamasta ja kävimme vain yhdessä listan läpi, mitä sairaalaan haluamme pakata. Turha stressi ei nyt auttaisi mitään. Kävimme ajoissa nukkumaan.
Tänään olen jokseenkin rauhallisempi. Ensijärkytys on jo laantunut. "Viikkoja" on pitkä aika, jolloin lapsi kehittyy vielä hurjasti. Samalla saamme puuhastella "muka tärkeät" valmistelumme ennen synnytystä/leikkausta. Jos aikaa on vähemmän niin sitten on, kunhan lapsella on kaikki mahdollisimman hyvin.
Päivä kerrallaan.
-A-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti