Toissa päivänä viestittelin 2-vuotta nuoremman pikkusiskoni kanssa. Hän kysyi voiko soittaa ja sitten pistin itse rimpauttaen hänelle. Pienen kiertelyn ja kaartelun kautta hän kertoi olevansa RASKAANA! Voi vinha, että ilahduin. Kerroin olevani hänen ja hänen miehensä puolesta todella onnellinen. He ovat jo tovin yrittäneet lasta ja nyt se oli sitten tärpännyt. Sen vuoksi kai meidän uutinen silloin joulun alla oli siskolleni niin kova paikka, ettei hän saanut aluksi sanottua mitään. Hän oli pari viikkoa sitten saanut itse tietää raskaudestaan. Viikko 9 menossa ja syyskuussa laskettuaika. Serkuksilla tulee olemaan päälle pari kuukautta ikäeroa mikäli kaikki menee niinkuin odotetaan.
Puhelun päätyttyä kerroin A:lle heti puhelun sisällöstä ja hän oli myös hyvillään hienosta uutisesta. Mitään aluksi toisillemme sanomatta meitä kumpaakin alkoi kuitenkin mietityttämään vanhempieni reaktiot. Miten vanhempani reagoivat lapseemme, joka ei ole biologisesti heidän lapsenlapsensa ja kun sitten sisareni tarjoilee pian "aidon ja oikean" lapsenlapsen? Hetken ajattelin olevani itsekäs ja ilkeä, kun edes mietin moista, mutta lapsen etua ajattelen ennen kaikkea. En halua, että tuleva lapsemme on jotenkin eriarvoisessa asemassa toiseen lapseen nähden.
Vanhempani eivät vielä tiedä raskaudesta ja sisareni kertoo heille vasta parin viikon kuluttua. Eilen puhuin äitini kanssa puhelimessa. Puhuimme hankinnoista vauvalle, kerroin perhevalmennuksesta, ja sen sellaisista. Hän kysyi miten aiomme menetellä lapsen synnyttyä, kysyi adoptoinko lapsen. Kerroin, että tottakai adoptoin. Ensimmäinen mitä hän sai sanotuksi oli, että se on kauhea riski ja taakka. Pysyin tyynenä ja kysyin mitä hän sillä tarkoittaa. Hän sanoi, että entä jos te eroatte, mitä sitten tapahtuu, tokaisi myös, että sellaista on toki turha etukäteen murehtia. Kerroin, että odotan lasta kuin omaani, yhtä suurella rakkaudella ja kiintymyksellä. Tapahtui elämässämme tulevaisuudessa mitä tahansa olen valmis olemaan tuon pienen tulevan ihmisen elämässä osallisena niin kauan kuin minussa henki pihisee. Koitin valoittaa asiaa hänelle heteroparien hedelmällisyyshoitojen, lahjoitettujen sukusolujen, ja adoptiolasten kautta. Ei biologia määrittele vanhemman rakkautta lapseen. Puhuimme myös siitä kuinka lapsessa ei olisi minun piirteitäni, joita ihastella, mutta että ehkä minulla on lapselle jotain muuta annettavaa.
Puhelu äitini kanssa oli hyvä. Pientä prosessointia puolin ja toisin, valmistautumista tulevaan. Eilen puhuminen tuntui hyvältä, jonain toisena päivänä olisin voinut kokea keskustelun raskaana ja rasittavana. Välit äitini kanssa ovat toisinaan olleet hieman kireät ja pieniä katkojakin yhteydenpidossa on ollut. Nykyään pidän tiettyä etäisyyttä, ei tarvitse ihan joka päivä soitella ja muutaman kerran kuukaudessa käymme kylässä. Tiettyä suodattamista olen myös opetellut, en hälläänny joka ikisestä tiukkasävyisestä kommentista tai arvostelusta, jätän ne omaan arvoonsa.
Perheeni on tärkeä ja rakas, toisina päivinä yksi parhaimmista ja toisina yksi pahimmista <3
-HC-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti