Liikunnan riemua

En ole koskaan ollut kovin liikunnallinen tyyppi, toisin kun HC. Lapsena olin se joka mieluummin jäi sisälle askartelemaan, jos sai valita. En ollut koskaan hyvä missäkään lajissa ja minut valittiin joukkueisiin aina viimeisenä koulun liikuntatunnilla. Eikä se minua oikeastaan haitannut. Olin hyvä jossain muussa. Sain "lempi"nimekseni skeleton ala-asteella, eikä varmaan ihme kun katsoo seuraavaa kuvaa. Heh. Olin niin hentorakenteinen, että pallot ja ihmisten törmäily olivat aika pelottavia asioita. Kädet väsyivät jo hiuksia pestessä..

Skeleton ulkomailla joskus 90-luvulla.

Lukiossa äitini viimein kyllästyin huonoon ryhtiini ja kuntooni. Sain aloittaa aerobicin yhdessä äidin kanssa. 

Mikä onni murkkuikäiselle! 

Äitini on kyllä siitä hyvä tyyppi, että hän ottaa asiat sellaisena kuin ne ovat, eikä turhia häpeile. Minä olisin painunut salin viimeiseen nurkkaan kuikuilemaan mitä se ohjaaja jossain siellä edessä tekee. Äitini oli taas sitä mieltä, että me menemme eturiviin suoraan ohjaajan eteen, koska meidän on vaikea pysyä rytmissä. Se olikin totta. Kyllä hävetti! Mutta näin pikkuhiljaa eturivistä minäkin epäliikunnallinen ihme aloin oppimaan kuinka kroppaani käytetään ja siitä on ollut hurjasti apua. 

Yliopistoaikanani löysin Zumban. Se laji on iloisuudessaan ja rennoissa lattarirytmeissään koukuttanut minua siitä asti. Ehkä ainut laji mistä olen koskaan aidosti nauttinut.

Olen yrittänyt houkutella HC:tä mukaan monta kertaa, mutta tuloksetta. Hänen mielestään tämä laji on ehkä hirveintä mitä maa päällään kantaa ja hän ei kestäisi sitä kuinka typerältä näyttäisi siellä.

No meillä on omat jutut. En minäkään osaa luistella hokkareilla vaikka HC on niillä ketterä kuin pantteri, enkä todellakaan uskaltaisi ikinä lähteä edes kokeilemaan amerikkalaista jalkapalloa. Korkeintaan kopitella..

Mutta kuitenkin, minusta tässä lajissa on ihanaa juuri se, ettei kukaan välitä siitä näytätkö typerältä ja onko pikkurillisi (tai edes kätesi) asento oikea. Kunhan pysyt liikkeessä ja annat musiikin liikuttaa kroppaasi. Parasta! 

Raskaus ja liikunta

Muutimme uudelle paikkakunnalle toukokuussa, enkä ole sen jälkeen käynyt ohjatuilla tunneilla. Ainoastaan koiran kanssa lenkillä. Raskautta ajatellen haluaisin pysyä hyvässä kunnossa. Varsinkin nyt, kun selkäni on jo alkanut vihoitella kipeästi. Tukilihaksia tarvitaan! Päätin siis ostaa paikallisilta voimistelijoilta kortin, joka oikeuttaa koulun liikuntasaleissa iltaisin järjestettäviin jumppiin osallistumisen kevääseen asti. Näihin jumppiin kuului myös zumba. Hiukan olin huolissani zumban ja raskauden yhteensopimisesta. Monessa oppassa suositellaan jätettäväksi nopeatempoiset lajit pois ja keskittymään vaikkapa pilatekseen tai kävelyyn. 

Nyt olen käynyt zumbassa jo kaksi kertaa ja kivaa on ollut! Hengästyn paljon helpommin nyt raskaanaollessani kuin aiemmin. Luin jostain, ettei raskaana liikkuessa sykkeiden tulisi nousta yli 150. Otinkin mukaan sykemittarin, että voisin seurailla sykkeitä. Nehän pomppasivat jo alkulämpöjen jälkeen yli 150! Tämä tarkoitti sitä, että jouduin himmailemaan koko jumpan ajan ja jättämään kaikki hypyt pois. 

Kotona tuskailin HC:lle tästä himmailusta. Katsoimme Tanssii tähtien kanssa finaalia sunnuntaina, jossa Manuela tanssi viidennellä kuulla kolme tanssiesitystä. Totesin, että kyllä taitaa olla sykkeet aivan pilvissä hänelläkin. Kerroin ääneen, että voisin googlettaa lisätietoa raskauden sykerajoista samantien. HC totesi taas rauhallisen opastavasti, että nyt lopetat sen googlettelun, käyt ihan normaalisti siellä zumbassa ja annat tuon huolehtimisen olla. 

Niinhän se on. Ei sieltä zumbasta ole muita oireita tullut kuin hiukan kipeät lihakset ja tosiaan tuo helposti kohoava syke. Eli zumbailut jatkuu vähemmällä huolehtimisella!

-A-